Laihdutus

No niin, nyt ollaan tarinan alkulähteellä ja syvimmässä sanassa koko tammikuun aikana. Asiassa, josta tiedän teoriassa kaiken, mutta käytännössä en jaksa toteuttaa.

Ja tarkemmin kun ajattelen, en jaksa edes kauheasti siitä nyt kertoa tässäkään, vaikka eilen ajattelin, että tätähän voisi ruotia vaikka miltä kantilta.. Sen voin kyllä kertoa, että minä päätin olla laihduttamatta myös tänä vuonna - päätös viime vuodelta siis pitää. Joskus se on muuten pirun vaikeaa. Kun tuntuu, että onko sittenkään hyvä näin ja kelpaakohan sitä ihmisille sellaisena kuin on? Että haittaako ne muutamat ylimäärä kilot teitä, jos ne eivät haittaa minua? Miksi tuokin tuijottaa? Mutta sitten sisuunnun jälleen ja ajattelen, että laittaa ne kotiin jos ei kelpaa tai tehkööt paremmaksi. 

Tästä asiasta keskusteltiin myös työpaikan lounastauolla, keskustelussa oli mukana 5 naista ja yksi mies ja jostain syystä sillä hoikalla miehellä ei ollut juuri sanottavaa tähän. Silmät pyöreinä vaan tuijotti, jotta oletteko te tosissanne. Totta maar oltiin. Täytynee huomauttaa, että keskustelun naisetkaan eivät olleet mitenkään lihavia, ihan normaaleja suomalaisia vartaloita, mutta kovasti tämä aihe vaan puhututtaa. Yksi aloittaa pussikeittokuurin, toinen on lopettanut laihdutuksen, kolmannelle lapset kuittailee ylipainosta...




Laihdutushan on meidän suomalaisten suurin harrastus, jos harrastuksesta voidaan puhua.
Kokeilkaapa huviksenne googlettaa sanaa "laihdutus". Jestas sitä osumien määrää. Ja mikä on lehtien otsikoitten kestosuosikki näin joulun jälkeen? PIKADIEETTI!! IHMEDIEETTI! LAIHDU VIIKOSSA XYZ MÄÄRÄ KILOJA! Okei, laihduttamiseen on varmasti paljon syytäkin, sillä tämä mättöruualla elävä kansa on vieraantunut fyysisestä työstä ja eikä se koskaan ole tainnut oppia terveellistä syömistä. Annoskoot ovat jääneet kummittelemaan sieltä "oikeita töitä"tehneiden ihmisten malleista, vaikka oikeasti istut perseelläsi toimistossa 8 tuntia etkä pilko käsin halkoja. Energian kulutuksen kannalta siinä on tietysti hieman eroa, eikä kirves nouse salaattilautasella pelkästään, mutta hiirikäsi liikkuu sillä kyllä paremmin kuin läskisoosilla.

Laihduttamiseen on tässä maassa varmasti syytäkin ja varsinkin, jos itse kokee, että siihen on syytä, mutta milloin maailma meni siihen, että kaikki ajatellaan painon ja vyötärön ympäryksen kautta? Kun mikään ei riitä ja aina pitäisi olla hoikempi. Lihavampi on myös tyhmempi. Jep, karu väite, mutta tähän törmää jatkuvasti. MIKSI?

Fitnessurheilu on tuonut hieman terveellisemmän näkökulman laihduttamiseen ja terveyteen, mutta siinäkin voi vetää överit. Kohtuus on tästä maailmasta kadonnut ja oma kuva vääristyy mitä enemmän mainoksia selaa. Ois minustakin hienoa mahtua niihin vaatteisiin, joita mainostetaan - vaan totuus on toisenlainen, vaikka minä kaikkeni laihduttaisin, ei tällä kropalla balettitanssijan siroutta koskaan saavuteta, se on vaan karu fakta.



Heittääkö minäkuva?



Ja entäs ne äärilaidat? Missä on kultainen keskitie ja kohtuus? Voisivatko kaikki kelvata sellaisina kuin ovat? 


Ehkäpä loppulauseeksi ajattelen, että se laihduttakoon, joka kokee sen tarpeelliseksi ja toivoa sopii, että se lähtee omasta halusta, ei toisten miellyttämisestä. Mieluummin siitä, että haluat elää terveesti ja hakata sairaudet kuin siitä, että haluat ainostaan näyttää kauniimmalta.
Löytäköön oman keinonsa siihen, oli se superdieetti tai pussikeitot tai karppaus tai niitten välimuoto. Toivoa sopii, että se on terveellinen, pysyvyyteen ja jatkuvuuteen ohjaava menetelmä, ei mikään pikalaihis, josta seuraa jojoilu.
Ja se, joka on laihduttamaan pyhästi vannoutunut ja ryhtynyt, älköön vittuilko niille, jotka eivät sitä halua syystä tai toisesta tehdä. Ja minä en halua tuomita ketään, joka laihduttaa, vaikka en sitä itse tee, tsemppiä kaikille, jotka tuskailette asian kanssa. Amen.


Jotenkin tuntuu, että oikotietä ei ole onneen tässä asiassa?

Lentsu

Lentsupa hyvinnii, voihan räkä sentään. On jo pitemmän aikaa ollut nenä tukossa ja aattelin vaan,että se johtuu varmaan kaiken maailman siitepölystä. Olo on ollut muuten ihan hyvä, ehkä aavistuksen väsynyt, mutta pistin sen työkiireiden ja stressin piikkiin. Oon siis liikkunut ihan normaalisti, laukannut kaiken maailman kissan ristiäisissä ja painanut duunia kuin pieni eläin. Ilmeisesti oon niin tyhmä, etten tajua hellittää, ennen kuin kroppa tekee lakon. Nyt on nimittäin flunssa potenssiin 130.

Korvat tukossa, kurkku tukossa, nenä tukossa ja lihakset kipeinä. Kuumetta ei ole, ei edes lämpöä, mutta olo on kurja ja vetämätön. Aargh. Join eilen inkivääristä tehtyä "noitajuomaa", helpotti hetkeksi. Särkylääkettä kuluu ja mustaherukkamehua palaa.
Rrrraivostuttavaa, etenkin kun huomenna on Isolle Kirkolle lähtö junassa 4:32 ja viikonloppuna tiedossa kaikkea kivaa.

Kesäkuun tarinatkin ovat ihan hunningolla. Eilen oli sanana elämänohje. Äidin suurin elämänohje minulle on ollut, että omien vanhempien / appivanhempien kanssa ei saman katon alle muuteta, ikinä. Erittäin toimiva, hyvä ja tällä hetkellä melko ajankohtainen ohje.

Tämän päivän sana on isoäiti. Ei ole tapana sanoa isoäiti, se on mummo vaan. Niitä löytyy kaksi kappaletta, joista toisen kanssa en ole juuri missään väleissä erinäisten asioiden takia. Toisen kanssa on hyvät välit, mutta ehditään tapaamaan liian harvoin. Mummo on melko menevää sorttia ja kun meikäläinenkään ei ole kovin säännöllisesti paikalla niin...

Suola

Suola on asia, jota pitäisi vältellä. Paha, paha asia terveydelle, siihen liitetään sydän- ja verisuonisairaudet ja kaikki mahdolliset möröt.
Suolaa on niissä asioissa, joista kovin tykkään. Makeat herkut eivät ole ongelma, mutta suolaiset, oijoi.

Sitten elämässäkin pitää olla suolaa (ja pippuria) sopivassa suhteessa, kuten missä tahansa keitoksessa. Ei tule mitään, jos kaikki on liian makeaa ja tasaisen ihanaa, ripsaus suolaa pistää taas puhtia hommaan. Tähän hätään aateltuna minun elämän suolaa ovat ne napakat väittelyt ihmisten kanssa. Toisaalta se elämän suola myös kirvelee, niin kuin suola yleensä. Siihenkin löytyy kokemuksia, jotka kirvelevät vieläkin.

Olen järjestänyt tälle keväälle kaksi morsiussaunaa, joissa on painotettu, että suola, leipä ja viina eivät liitosta saa loppua, siksi niitä etukäteen saunaan viedään. Morsiussauna on vanhaa itäkarjalaista perinnettä ja kun näitä taikoja on tehty, on ollut oikeasti tärkeää, että talossa on suolaa (säilöntä), leipää (perusruoka) ja viinaa (lääkkeeksi mihin tahansa vaivaan).

Eilen olin kummipojan luona yökylässä. Oli mukava päivä, joskin kummin murun ÄITI MÄ HALUUUUUUN, ÄITI SAAAAAANKO JA YHYYYYYYYYYYYYYY -huudot hillitsivät taas omia lapsentekohaluja, istun kintut ristissä mm. tänä iltanakin.. ;) Pelattiin sählyä ja käytiin metsästämässä yhtä kätköä, joskin epäonnistuttiin surkeasti.

Tänään oli yhden murusen synttäribileet, joista poistuin noin tunti sitten, ei vanha jaksa. Eikä vanhalle maistu viinakset, joten vettä vettä. Ja suolaisia herkkuja, niitä tuli mutustettua. Solut huutaa hallelujaa aamulla, sillä se suola ei sovi minulle oikeasti yhtään...

Kävin crosstrainingissa  piiiiitkästä aikaa ja huhheijaa. Rankempaa kuin muistin, mutta niin mukavaa. Aamulla Hieman Isompaan Kaupunkiin shoppailemaan, tavoitteena saada avokkaalle uusi puku, kun näitä kesähäitä plopsahtelee tänä kesänä ihan ylenmäärin! Ja Ikeasta äidille kaksi pimennysverhoa ;) Saadaan Lapsuudenkodissa aurinko torjuttua.

Kantaa

"Elämä antaa, elämä ottaa,
Se kantaa ja voi pudottaa,
Jos jotai haluut nii älä jää odottaa,
koska hetken voi kadottaa"- Kärkiryhmä Elämä kantaa - sopii ohjenuoraksi elämään. Omilla jaloillahan tässä on yritettävä eteenpäin tai vaikka konttaamalla, tyyli on vapaa. Mene sinä eeltäkäsin niin minä tuun jaloilla perässä, kuten savolaiset sanovat..

**
Käytiin eilen lenkkeilemässä ystävän kanssa kansallismaisemissa. Logattiin myös yksi kätkö matkan varrelta ja kuunneltiin nettiradiosta Suomen peliä! Kyllä hengästytti jyrkkää ylämäkeä kiivetessä ja pelin viime minuutteja yhtäaikaa kuunnellessa... Vaan hyvinhän siinä kävi, päästiin mäen päälle ja Leijonat vei, hyvä Suomi!

Ruettiin ystävien kanssa bloggaamaan myös toiseen blogiin, kuvamuodossa tosin. Alkutaipaleella ollaan vielä sen kanssa, mutta jos jotakuta kiinnostaa (niinku sinua, Ville), niin blogin nimi on Viiden sekunnin sääntö ja sehän löytyy siis tuosta linkistä.  Kyllä sinne jonain päivänä tulee lisää kuvia.

Pitäisi keskittyä töihin, vaikka noin upea ilma on taas ja mielessä polttelee jo viikonlopun riennot... ai että.

Juokse läski juokse

Oon viettänyt tässä muutaman hetken *krhhm* blogien ihmeellisessä maailmassa ja todennut, että se on sitä aikaa vuodesta, kun joka toinen on aloittanut uuden elämä, rantakunnon hankinnan tai muuten vaan elämäntaparemontin.

Mulla tämä remontti on ollut menossa jo joululta, mutta nyt päätin, että en stressaa tästä niin sanotusta kesäkunnosta. Teen sen, mitä olen suunnitellut ja koetan tasapainoilla työn ja huvin kanssa niin, että liikunta pysyy mukana ja syömiset kohtuudessa. Mutta mihinkään erityiseen dieettiin en lähde. Ihan puhtaasti siksi, että haluan yhden stressitekijän vähemmäksi. Veikkaan, että jos noudatan orjallisesti jotakin ruokavaliota, vedän itseni narukiikkuun ennen sen loppumista. Luonteen heikkoutta? Ehkä. Mukavuuden halua? Ehkä. Läskin keksimää selitystä? Ehkä.Tai yksinkertaisesti minun keinoni välttää stressiä, jota aivan varmasti kokisin ohjeet kädessä juostessani. Elämä on valmiiksi jo tarpeeksi monimutkaista.
Sieltä joku nyt hihkaisee, että helppoa se on, kun on selkeät ohjeet! Varmasti, en epäile sitä ollenkaan ja nostan hattua niille, jotka niitä noudattavat pilkulleen. Tuloksiakin varmasti on nähtävillä, mutta tämä ei vaikuta minun jutulta.

Viime aikoina olen pohtinut omaa suhdetta ruokaan, liikuntaan ja terveelliseen elämään. Totesin, että vaikka en bikinivartalossa olekaan ja saattaa olla, että mukana on muutama selluliitti kohtakin, olen kuitenkin melko tyytyväinen itseeni. Riittääkö se? En tiedä vielä, pohdinta on siinä suhteessa kesken. Sen olen kuitenkin oppinut hyväksymään, että paino ei ole kaiken a ja o, ei edes b ja c tässä elämässä.

Tavoitteena tässä omassa remontissa, joka etenee ehkä hitaasti, mutta toivottavasti myös varmasti, on terveelliset elämän tavat loppuelämäksi. En usko, että se laihuus tuo minulle onnea, enkä erityisemmin sitä tavoittelekaan, ottaen huomioon, että olen jo onnellinen. Haluan kestäviä ratkaisuja, joita siirtää aikanaan ehkä omille lapsille.
Minun remontissa ne pienet askeleet ja onnistumiset on tällä hetkellä kovia juttuja, siis minulle. Se, kun saa lisätä salilla painoja reippaasti ja jaksaajaksaa, se kun 10 kilometrin vauhdikas lenkki menee ilman suurempia tuskia, se kun vatsalankussa jaksaa olla lähes kaksi minuuttia ja kylkilankuissa puolitoista.. Silloin sitä tuntee itsensä aika sankariksi. Jollekin nämä taas eivät merkkaa mitään.

Toisaalta, on päiviä, kun mikään vaate ei istu, mikään ei näytä hyvältä, mikään ei tunnu hyvältä. Välillä taas mietin, onko maailma oikeasti pelkkää ulkonäköä ja tavoitteiden asettamista jokaisessa osa-alueessa? Pelkkää pinnallisuutta? Tähän joku sanoo, että läski keksii aina selityksen. Uskon, että sen selityksen keksii myös normaalipainoinen ihminen, jos tarve niin vaatii, olipa asia mikä tahansa.
Ja toisaalta, tässä maassa on liikalihavuutta, sydän- ja verisuonisairauksia ja muita ylipainosta johtuvia sairauksia, joten totta kai elämäntaparemontit, dieetit ja kuntokuurit ovat tarpeen. Niistä pitää puhua, niistä kirjoitetaan, mutta niistä tehdään myös viihdettä. Mutta minun ajatus on siinä kestävässä elämän tavassa, miten se saadaan iskostettua kaikille päähän? Miten saadaan korjattua perheiden ruokailutottumuksia niin, että ei tulisi enää yhtään lihavaa lasta ja lihavaa aikuista?

Lukuvuoroa odottaa Irti ahminnasta - kohti tasapainoista suhdetta ruokaan niminen opus. Minua kiinnostaa tällaiset jutut ja terveystieto oli lukiossa jo lempiaiheena. Jostain syystä tässä ahmimishäiriössä on jotain, mikä potkii takaraivossa. Mitä enemmän säädät, viilaat ja höyläät ruuan kanssa, sitä lähempänä olet pudota tähän? Voiko olla? En tiedä vielä, tiedän sitten kun olen tuon kirjan lukenut.
Ruuan kanssa hifistely eritavoin on nyt niin puhuttua, että tästä pitänee avautua joku kerta erikseen, taas.

Siinä oli tämän päivän mietteet.

(mun) Elämä

"Osta elämä" on lausahdus, jota inhoan, vaikka yleensä nämä hokemat ja sananlaskut on se minun juttu. Mistähän tuollainen elämä ostetaan ja mitä se sisältää?

Tämän päivän sana, ei enempää eikä vähempää, on siis elämä. Näin maanantaiaamuna on vähintäänkin kohtuullista miettiä elämää(nsä). En ihan tiedä, mitä tästä sanasta sanoisin? Kliseitä ja opittuja hokemia, sananlaskuja ehkäpä.. vai kertoisinko omasta elämästäni valitut palat?

Jos aloittaisin muistelmani, ne alkaisivat ehdottomasti Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tosin huhtikuussa 25 vuotta sitten ei ollut myrskyisää eikä ollut myöskään yö, kun synnytyssalista kuului meikäläisen ensimmäinen rääkäisy. Vaan oishan se niin hieno aloitus, klassinen suorastaan. Ehkäpä kehittelen kuitenkin jotain muuta, jahka muistelmien kirjoitus tulee ajankohtaiseksi (vaikka onhan se jo nyt, puolet 50 saavutan lauantaina, c'moon!)

Miun elämä on ollut melkoisen tasaista - jos ei lasketa myrskyisiä teinivuosia, joitten sotkut ja sekaannukset eivät liity meikäläisen agsteihin vaan ihan muihin ihmisiin - ja en voi kyllä valittaa. Melko hyvin on kohtalon kortit meikäläiselle jaettu ja niistä olen pitänyt tiukasti kiinni. Toki omat valinnat, arvot, kasvatus ja läheiset ihmiset vaikuttavat siihen, mihin suuntaan tätä polkua on kuljettu. Viimeiset 10 vuotta on mennyt mukavasti saman miehen kanssa, mutta tällä hetkellä meidän elämä on käänne kohdassa: mitä seuraavaksi? Vaihtoehtoja meillä on ainakin kolme, jos ei enemmänkin ja niitten väliltä valitseminen on suorastaan raastavaa. Mikä on se oikea vaihtoehto ja onko sitä? Vaan sitten kun sen ratkaisun tekee, on paras luottaa, että elämä kantaa kuten tähänkin asti.

Minun elämässä tärkeitä asioita ovat terveys, perhe ja ystävät, oma koti ja puhdas luonto. Eläintenhyvinvointi, puhdas kotimainen ruoka ja eettisyys näyttelevät suurta roolia, mutta kuljen tasaisesti kultaista keskitietä näissä asioissa. Haluan lapsia, haluan omakotitalon ja asua maalla, herätä joka aamu rakastamani ihmisen vierestä, vanheta yhdessä - sen sijaan farmariauto ja koira eivät kuulu välttämättömiin asioihin. Mutta minun elämän haaveet ovat niitä perinteisiä suomalaisia haaveita ja se riittää minulle.

Sen olen oppinut, että elämää ei voi suunnitella liikaa, silloin se pettää varmasti. Se luo myös epävarmuutta, jos kaikki ei menekään kuten olet suunnitellut. Toki jonkinlaista suunnitelmaa pitää olla, mutta ei liian tarkasti. Välillä on hyvä antaa virran kuljettaa. Ei myöskään kannata kehua saavutuksillaan ja ylpeillä turhia: elämä sakottaa siitäkin. Saavutuksistaan voi olla toki ylpeä, mutta kiitollisuus pitää muistaa myös.

Minun elämäni voi kuulostaa tylsältä ja tasapaksulta ja varmasti se sitä onkin. Se on kuitenkin sellaista elämää, josta pidän ja jossa olen onnellinen. Tulenko joskus katumaan, että en elänyt räväkämmin tai repäissyt kunnolla? Ehkä, en tiedä. Sen tiedän, että elämällä on annettavana vielä vaikka kuinka ja kaikki ne asiat tulee ottaa vastaan, olivat ne hyviä tai pahoja. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoo luopua omasta elämästään lopullisesti eli tehdä itsemurhan. Milloin ihminen on niin syvällä pimeydessä, että ei tahdo enää nähdä, mitä elämällä olisi tarjota? Milloin loppuu usko siihen, että siellä voisi olla jotain hyvääkin? Lisäksi, onko se oman elämän hukkaan heittämistä, jos uhraat kaiken aikasi lapsille tai työlle? Korostetaanko tätä elämistä nykypäivänä liikaa, pitäisi osata sitä ja tätä, näin tavoitat hyvän elämän.. En tiedä, tätä sietäisi pohtia.

Lopuksi Leevin sanoin: "Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista, elämä on elämää varten annettu ja se on ihanasti sanottu."

Mistä rakkaus alkaa ja mihin se loppuu?

Rakkauden alku on laulun mukaan salaisuus, "ikivanha varmaan ja meille nyt uus". Rakkaus on sinällään omituinen asia; se on tunne, mutta välillä se on enemmän kuin tunne. Se on tekoja, se on sanoja, se on sitä tunnetta. Ja mitä kaikkea muuta? Jotain näkymätöntä?  Milloin tajuaa olevansa rakastunut ja milloin ihastuminen muuttuu rakastumiseksi? Mihin kaikkeen voi olla rakastunut? Käytännössähän sitä voi rakastua mihin vaan, mutta ehkäpä tässä on hyvä pysyä ihan kahden ihmisen välisissä asioissa nyt. Parisuhteessa. Rakkaus lapsiin tai omiin vanhempiin on taas oma alalukunsa rakkaudessa. 

Oman rakkauteni tai siis sen, että tosiaan olen rakastunut, tajusin eräänä joulukuisena iltana, kun nykyinen avokas oli lähdössä kotiinsa ja eteisessä vielä halattiin. Taisinpa sen siinä sanoakin hänelle ensimmäisen kerran ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Rakkautta on tunnustettu maailmansivu. Parhaat laulut kertovat rakkaudesta; yleensä menetetystä tai rakkauden aiheuttamasta tuskasta. Miten niin kaunis asia aiheuttaa vielä tuskaakin? Entäs rakkausrunot sitten, ja mitäs varten meillä onkaan ystävänpäivä. 

Kävin kesäteatterissa keskiviikkoiltana. Entäs nyt Niskavuori näytelmässä Ilona toteaa jotenkin näin että "rakkaus on sitä, että asettaa oman elämänsä sivuun tehdäkseen toisen onnelliseksi". En allekirjoita tätä lausetta. Tosi rakkauden määritelmä saattaa olla jotain tuon suuntaista, mutta siinä tapauksessa minä en sitä tarvitse. Hieno homma, jos rakastaa täysillä, mutta jos oma elämä uhrataan siinä sivussa.. noup. 

Rakkaus on hieno, hehkutettava sana. Sitä hehkutetaan niin paljon, että tavallisessa arjessa sitä tuntee itsensä joskus mitättömäksi asian suhteen. Hokemista parhain "minä rakastan sinua" muuttuu kuitenkin mielestäni aika haaleaksi, jos sitä hoetaan joka tilanteessa. Sama olisi hokea haukionkalahaukionkalahaukionkala. Rakkaus on mielestäni pieniä tekoja; sitä, kun lähdet lenkille ja ukkoskuuro yllättää - toinen tuleekin autolla vastaan hakemaan kotiin. Tai kun tulee kotiin ja toinen on oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt muun jutun, mitä oli itse ajatellut koko päivän, että sekin asia on tehtävä illalla. Pitkässä parisuhteessa olevana on huikeaa tajuta aamulla nukkuvaa miestä katsoessa, että ei hitto, tuota minä rakastan. 

Se siis rakkaus säilyy mukana koko ajan, vaikkei sitä hokisikaan. Se vaan usein peittyy arkisten asioiden alle. 

Silti rakkautta pitää hoitaa. Jos suhde perustuu rakkauteen, ei se hoitamatta kestä. Miten sitä hoidetaan, se lienee jokaisen oma valinta. Minulle riittää pienetkin asiat, toiset taas haluavat kukkia, kynttiläillallisia tai jotain. Tietysti, en pistä vastaan niitten kukkien suhteen, mutta kyllä minä uskon vaikka minulle ojennettaisiin pelkkä horsma.  

Mutta voiko parisuhde perustua pelkkään rakkauteenkaan? Entäs luottamus, avoimuus, intohimo, ystävyys.. Tulevatko nämä automaattisesti rakkauden mukana vai ovatko nämä erillisiä asioita? Samalla tavalla nämä vaativat hoitoa. 

Mihin rakkaus sitten loppuu? Joskus eronneiden kuulee sanovan, että "rakkaus vain loppui" - voiko näin tosiaan olla? En tiedä, koska toistaiseksi oma rakkauteni ei ole loppunut. Jos joku osaa tämän tunteen / asian selittää, niin olisi hienoa. 

Rakkaus voi periaatteessa loppua erilaisiin asioihin; elämäntilanteet, erilleen kasvamiset, ihastumiset toiseen, pettäminen, raha-asiat, mielenterveysongelmat, alkoholi.. näitähän riittää. Minun teorian mukaan rakkaus loppuu, kun siihen tarpeeksi pettyy. Tiedä sitten, pitääkö paikkaansa, mutta johonkin teoriaan tämäkin asia on rakennettava.

Vihkivalassa sanotaan, että rakastakaa toisianne, kunnes kuolema teidät erottaa. Joskus rakkaus ei lopu kuitenkaan kuolemaan, vaikka se on vaikein ja pysyvin asia. Sieltä rajan takaa tai jostain ei enää kuitenkaan takaisin tulla ja pikkuhiljaa eloon jääneiden tulee jatkaa elämää. Rakastavatko he enää koskaan samalla tavalla kuin ennen, sitä en osaa sanoa.  

Noh, eihän mikään näin yksioikoista ole,mitä tässä tekstissä tulee esille. Jokaisessa rakkaudessa on varmasti omat ongelmansa ja ryppynsä, mutta on vain ihmisistä kiinni, miten ne silotellaan ja selvitellään vai tehdäänkö niille mitään. Joskus pelkkä rakkaus ei vaan riitä, vaikka kuinka haluaisi. Pelkällä lujalla rakkaudella et saa selvitettyä puolisosi ongelmia, jos hän ei itse sitä halua, mutta tukea siitä toki saa. On olemassa myös ihmisiä, jotka ovat ihan varmoja, ettei heitä kukaan rakasta. Sen olen tässä elämässä oppinut, että jos et rakasta itseäsi, miten kukaan muukaan voisi rakastaa sinua? Terve itserakkaus on hyvästä. 

Rakkaus on välillä sekavaa ja niin tuntuu olevan tämä tekstikin. Rakkauden täyteistä perjantaita kaikille :) 

Ainahan se on mielessä.. loma (etenkin kun se on ohi).

Ensin oli stressi siitä, ettei se loma koskaan tule ja sitten siitä, ettei lomalla ehdi mitään tehdä ja loppuhuipentumaksi siitä, että nyt se loma on ohi. Noh, minulla ei kyllä virallisesti ole ollut stressiä vielä yhdestäkään edellä mainituista, mutta se voi vielä iskeä. Oon sen verran hidasjärkinen aina välillä, että mikä tahansa näistä kolmesta muodosta voi vielä hiipiä takautuvasti.. Eka päivä töissä loman jälkeen ja suoraan viikonlopuksi hommiin. Ja mikä hienointa, aurinkohan totta vieköön paistaa nyt, kun minä istun täällä toimistossa. Eipä passannu paistaa sen kahden ja puolen viikon aikana hyvin montaa kertaa, mitäh?! 

Viime yö päätettiin viettää anoppilassa miehen kanssa vanhassa aitassa nukkuen. Hiton hyvä idea, mitä nyt mies karkas sisälle nukkumaan ättäröityään tunnin verran; ei saanu unta, ku sato vettä ja se ropina oli liian kova kuulema. Itsehän en jaksanut evääni liikauttaa, joten jäin sinne. Ja en voi sanoa, että mitkään maailman parhaimmat unet oisin saanu, ku näin ihan sekavia unia koko yön. Oon itseasiassa väsyneempi nyt ku mitä lomalle jäädessäni.. mutta se johtuu kyllä vaan tästä viime yöstä. 

 Viime yön makuupaikka. Hyvä aitta, ensi yönä uudelleen ja miehelle korvatulpat :) Heräsin puoli viideltä siihen, että harakka istui katolla nauramassa. Minua ei sattuneesta syystä naurattanut.

Kahdessa ja puolessa viikossa onnistuin kuitenkin saamaan sekä uni-, ruokailu- ja liikuntarytmini heittämään voltteja. Niitä korjatessa mennäänkin sitten jouluun asti, jolloin ne voidaan taas laittaa sekaisin! Kahdessa ja puolessa viikossa ehdin tehdä kuitenkin kaikkea kivaa ja esimerkiksi ekan pitemmän kesälomareissunkin tänä vuonna sitten alakoulun. Vanhempien mukana varmaan viimeks reissannut kesällä, normaalistihan olen viettänyt kesät töissä kokonaan.

Ehdin lomallani myös muun muassa tyhjentää tilini alennusmyynteihin, käydä kerran uimassa jääkylmässä vedessä, rentoutua kavereitten kanssa, saada taas kintut verille hyttysistä, käydä elokuvan kuvauksissa avustajana, kerätä kesäkiloja, leikittää kummipoikaa (tämä jäi kyllä liian vähälle), siivota kotia, laittaa kukkapenkin valmiiksi, tankata palamatonta polttoainetta autoon ja viettää yhden päivän autokorjaamoilla, juhlia, grillata, pakastaa mansikoita, lukea kirjoja, valokuvata.. Että kaiken kaikkiaan ihan hyvä loma. Kämpän ikkunat on kyllä edelleen pesemättä, matoista ja saunasta nyt puhumattakaan, mutta ehkä me selvitään. 

Tässä siis istun ja ihmettelen, että mitähän tekis. Satamiljoonaa sähköpostia, sekavia kalenterimerkintöjä, paperikasoja.. hmm. Kuppi kahvia ja ehkä sitten järki juoksisi paremmin? Kahvin juominenkin piti lopettaa kokonaan ja here I am, once again.. Suussa maistuu valmiiks pahalle ja minä otan vielä toisen kupin! Tuolla ihanalla hyla maidolla, joka kestää vaikka ydinräjäytyksen! Hyi saasta. Eikä se järki juokse sen paremmin. 

Onneks elämä ei (ehkä) lopu vielä tähän loman loppumiseen. Tiedossa tälle kesälle vielä mölkkyturnaus ja muuta mukavaa ihanien ihmisten kanssa, ystävän toinen muksu syntyy elokuussa, syksyllä tiedossa Nickelbackin keikka ja Prahan matka, ohjatut jumpat ja muut normaalit kuviot alkaa taas, tarkemmin ajateltuna syksy on oikeastaan ihan nätti vuoden aika, kynttilöitä kaivetaan jo esille.. Ja niin, minähän jään oikeille kesälomapäivilleni viikoksi lokakuussa, että eihän tässä oikeastaan mitään valittamista ole. Toiset odottaa ensi kesään saakka ;) 

Keppälerttunen, leppäkerttunen.

"Pieleen menee mun maanantai, jos ei Aku Ankkaa tuu.."

.. mä ootan postin kantajaa kuin kuuta nousevaa - nykyisin vaan keskiviikkoisin, mutta ennenhän se Aku Ankka kolahti luukusta maanantaisin ja taas oli viikko pelastettu! Oltiin sitä ennen fiksumpia, täytyy myöntää.

Miksi tällainen aihe? Kirjallisuuttahan ne sarjakuvatkin ovat ja ex-kirjablogissa täytyy omistaa edes yksi kirjoitus sarjakuville!
En tunnusta olevani mikään sarjakuvafani, sillä kirjoitetut kirjat ovat enemmän minun juttuni (en juuri nyt keksi  sitä oikeaa termiä, mutta siis "oikeat" kirjat you know?). Sarjakuvia tulee kuitenkin luettua jonkin verran. Kotiin tuli Aku Ankka kun olin kakara ja avomies tilaa sitä vieläkin. Hitto soikoon, laatulehti! Juuri oli uutisissa, kuinka tietyt sarjakuvat voivat maksaa jo tuhansia euroja - myös Aku Ankat - joten eihän tämä hukkaan mene, joku päivä ne 1990-luvun lehdet uppoavat kansaan kuin häkä.

Aku Ankka on siis ykkössarjakuva, Mikki Hiiri on lälläri ja Akuista parhaat ovat ehdottomasti Don Rosan piirtämät. Carl Barks menettelee myös hätä tilassa, mutta esimerkiksi Kari Korhosen piirustuksista en tykkää (kranttu pirulainenkin vielä kaiken lisäksi kun olen, heh heh). Don Rosan sarjiksissa viehättää piirrosjälki ja tarinan kerronta; kansikuvista on kiva etsiä D.U.C.K omistuksia ja sarjakuvasta Mikki Hiiren mollauksia. Pienet yksityiskohdat ovat hauskoja.

Mieheke tykkää kaikenlisäksi samojen piirtäjien kuvituksista, joten synttäri- ja joululahjoiksi on tullut ostettua Don Rosan sarjakuvakirjoja, niitä kirjakaupoista saatavia. Noh, nyt hurahdettin sitten ostamaan Don Rosan kootut: näitähän markkinoitiin, että nämä eivät ilmesty kauppoihin, vaan näitä painetaan sen tilaajamääärän verran ja that's it. Kaksi ensimmäistä 3 kirjan settiä on tullut jo ja onhan ne ihan helkkarin hienoja, vaikka hinta oli aika suolainen.. erissä maksamalla ei tunnu niin pahalle, kun lasku tulee harvemmin ;) Ehkä jonain päivänä nämä ovat keräilyharvinaisuus ja rahat saa hätätilassa kymmenkertaisena takaisin. Hauskaa on myös se, että miehekkeen kotona on säilytettynä huomattavasti enemmän vanhoja akkareita kuin meillä. Sieltä poimimaan talteen kaikki Don Rosa jatkikset :)

Muita sarjakuvia, joita tulee luettua ovat muun muassa Fingerpori, Muumit ja Baby blues. Näitä lähinnä lehdistä, Fingerpori on pakko tsekata kahdesta paikallislehdestä sekä Hesarin sivuilta. Fingerporia lukiessa alkaa heti miettimään, että hoksaako sen vitsin siitä ja jos ei hoksaa, niin sekös suututtaa. Myös Suicide bunnies eli itsemurhapuput ovat hymyilyttäviä teoksia, vaikka ei itsemurhassa mitään naurun aihetta olekaan. Kieroutuneen, mustan huumorin suurkuluttaja näkee naurua kuitenkin myös tässä kuvassa. Näistähän löytyy kirjaa ja kalenteria, totta kai. Kiroileva siili on sinällään hauska, vinkeä sarjakuva myös, mutta se alkaa olla jo liiankin kanssa tunkemassa joka tuutista.

Sarjakuviahan on vaikka kuinka, mutta kuten sanottu, tietoni tämän alan kirjallisuuden kanssa on todella heppoinen. Ehkä sitä pitäisi laajentaa?

Jos joku ihmettelee, mistä otsikko tulee, niin tässäpä yleissivistävää tietoa asiasta ;)


"Hupu, sinä mapitat laskut! Tupu, sinä pölytät mapit! Lupu, sinä mapitat pölyt!" (Don Rosa, Valvova silmä) 

Elämä on kuitenkin aina vain pelkkää lainaa

Eilen ajelin töistä kotiin ja suojatietä ylitti pari iloista miestä, paikallisesta rantaremmistä karanneita. Iloisia veikkoja niin kauan kuin kaljaa riittää. Siinä he toisiaan tukien ja öristen ylittivät tietä, minä istuin autossa ja mietin, että nämäkin on joskus olleet pieniä vauvoja, lapsia, joilla on ollut kaikki mahdollisuudet tässä elämässä. Ja lopputulos 35 vuoden kuluttua on se, että sinä ylität katuja kalja kourassa, paskat housuissa ja menet veneen alle nukkumaan. Missä vaiheessa meni pieleen ja mikä meni väärin? Ja millaista tuo elämä olisi?

Minusta olisi jännää kokeilla vaikka yhden päivän ajan toisten ihmisten elämää. Pikaisella mietinnällä, minkälaisia elämiä haluaisin kokeilla ja mitä niistä haluaisin saada ainakin esille, tulin tähän tulokseen:

- Huippumalli ulkomailla - mitä kaikkea sitä joutuu kestämään, jotta maailman muoti on taas esiteltynä?
- Menestyvä bisnesnainen ja äiti samassa pakkauksessa - miten nämä ihmiset jaksavat ja pysyvät järjissään?
- Menestyvä maatilayrittäjä - selviäisi kannattaako edes haaveilla tästä vaihtoehdosta ;)
- Yhdysvaltain presidentti - mitä tämän hepun päässä liikkuu noin yleensä ja mitä sitä saisi vuorokaudessa itse aikaan?
- Marilyn Monroe - hieman myöhäistä ehkä nyt, mutta jos sitä voisi kokeilla silti? Ihan vaan haluaisin tietää, miten hän todella teki sen, että hänet muistetaan vielä tänäkin päivänä.
- Terroristi - mitä sitä räjäyttäisi seuraavaksi vai päätyisikö posauttamaan ittensä?
- Perus ylä-savolainen spurgu. Mielellään kesällä, talvella vois olla vielä ankeempaa. Päivässä ei ehkä selviäisi, miten siihen tilaan päätyy, mutta mielenkiintoista olisi tietää, miten nämä tyypit selviää vuodesta toiseen paleltumatta hankeen ja hukkumatta rantaveteen.

Toinen vaihtoehto olisi olla vain kärpäsenä katossa, mutta mitäs hauskaa siinä olisi. Soitelkaapa, jahka tulevaisuudessa tämmöinen kone keksitään, ehkä jo vuonna 2099.

Tosiasiassa tämä pohdinta ja se, mistä tämä kaikki tuli mieleen, saivat tajuamaan, miten hyvin sitä asiat on. On perhe, työ, koti, terveyttä.. kaikki kortit on ladottu suotuisasti pöytään, niitä pitäisi osata kunnioittaa ja käyttää oikein. Jo se on aika valttikortti, että on syntynyt Suomeen. Oikeasti, vaikka moni tästä maasta valittaakin ja eihän tämä ole todellakaan mikään täysi Onnela, jossa Herttaisen perhe asuu. Monta on epäkohtaa tässäkin maassa, mutta siltikin.  Kyllä tämä aina Afganistaninen hakkaa, mä luulen.

Moni unohtaa elämästään hyviä yksityiskohtia, kuten juuri terveyden tai perheen merkityksen. Kaikki häviää ja sumentuu, jos ajatellaan ja mitataan vain rahalla. Tekeekö raha onnelliseksi? Ei ehkä, mutta helpottaa niin helvetisti elämää, tämähän on fakta sinällään. Sitä on hankala määritellä, mistä asioista ihminen saisi sitten elämässään natista. Kyllä kai sitä jokanen kiipeää silloin tällöin mökömököpuuhun ja ottaa känkkäränkkäpastillin; mutta kaiken valituksen ja turhautumisen alta pitäisi kaivaa ne positiivisetkin asiat.
Jos ei muuta, niin edes se, että on hengissä ja uuden päivän alussa, "kun kuitenkin aina, on elämä laina." Ei se ole itsestään selvyys, että ne silmät aukeavat joka aamu.


ps. Tämä jää tehokkaasti soimaan päähän.

Hyvän mielen valokuvat

Tähän osioon kuuluisi rakkaan, ihanan ja maailman parhaan kummipoikani kuva, mutta en sitä julkaise.
Hyvän mielen valokuva; kuva, jota katsoessa tulee hyvälle tuulelle. Kiukku häviää ja mökömököpuusta on pakko laskeutua alas. Suupielet hytkähtävät edes vähän.

Jokaisella on varmasti omia hyvän mielen kuvia, mutta esimerkiksi saavat minut hyvälle tuulelle:

Rennosti ottava, mielellään selällään / kyljellään röllöttävä kissa :) Rentoa asennetta, hassuja makuuasentoja ja  omistuisia ilmeitä, söpökin on kaiken lisäksi vaikka iso karvinen onkin - voiko sille olla hymyilemättä? 

Utelias lehmä. Joku sanoo rumaksi, joku pelottavaksi, kolmas ei ymmärrä, miten tästä voi tulla hyvä mieli. Tulee siitä. Nämä eivät koskaan sano, että paska, akka, mene mäkeen, korkeintaan nostavat vähän sorkkaa jos kiukuttaa. Ovat uteliaita kaikkeen uuteen, pakko hymyillä, kun hölmöilevät uusien asioiden edessä ihmettelemässä (suttuinen kuva ei kylläkään hymyilytä, mutta rouva tunki päänsä liian vikkelästi kohti linssiä ja tsuumtsuum ei pysynyt mukan). 

Mimmi-lehmä jatkaa samalla lehmäteemalla. Tämä hymyilyttää, koska joskus ne työt vaan menee tanssiksi. Siskoni osti kyseisen kortin äidilleni, kun oli hankala ensikko opettelemassa lypsyyn; "tuommoinenko se Esmeralda on?" ;) Kiva lastensatu ja hauskasti piirretty kortti hymyilyttää aina. 

Nostalgiakuvat hymyilyttää. Tuon kuvan teksti menee: 

"Karjojemme kaitsijat - Kotieläintaloudessamme ei karjakon ja karjapalvelijan työtä voida liian suureksi arvostella. Lypsylehmiä on maassamme toista miljoonaa, niiden yhteinen maidontuotanto on pari miljardia litraa; jo nämä luvut antanevat käsityksen karjakoiden ja heidän apulaistensa, karjapalvelijoiden työn tärkeydestä. - Seuraamme tuokion nuoren naisen valmistumista karjakon uralla." 

Kortti hymyilyttää, koska se on nostalginen kaikkine työnimikkeineen, mutta karjapalvelijanahan tässä omalta osaltaan ollaan töissä. Lisäksi työkaverit antoivat kyseisen kortin minulle, kun valmistuin agrologiksi tänä keväänä :)

Olisihan näitä kuvia vaikka kuinka paljon, mutta tuossa muutama. Eivätkä ne kaikki liity lehmiin tai maatalouteen tai maaseutuun. Kummipojan kuvat kaikkine ilveilykuvineen, sisarusten pelleilykuvat, kotoa otetut kuvat, kuvat oman avokkaan kanssa, reissukuvat ja kaikki hauskat ja muistorikkaat hetket läheisten kanssa tuovat hyvän mielen. Periaatepäätökseni on kuitenkin se, että ihan vähässä ihmeessä en läheisteni kuvia täällä julkaise (ellei joku todella tahdo). Ja miten nuo lehmät liittyvät hyvään mieleen? Kun on maalla syntynyt ja navetassa vasikkalauman keskellä kasvanut, niin kyllähän "lajitoverin" näkeminen aina hymyilyttää ;) 

Tykkään niistä sisustuskivistä, missä on aina jokin lyhyt teksti. Omasta kodista niitä ei löydy, kun en ole keksinyt, mihin laittaisin niitä vai ripottelisinko ympäri asuntoa. En oikein tiedä, mistä se juttu niihn kiviin tulee, miksi ne on niin kivoja. Nehän on vain kiviä, joissa on joku teksti kuten "life" tai "love" tai sitten on ihan suomiversioita, kaikkea murusta rakkauteen. Ne kuuluvat juuri tähän hymyilyttämisjuttuun. 

Perusnegatiivisena ihmisenä hymyilen yllättävän paljon. Pessimisti ei kuitenkaan pety, joten varmuuden vuoksi kannatan sitä enkä heittäydy turhan positiiviseksi elämän ja asioiden suhteen. Kuitenkin olen huomannut, että hymyily ei sittenkään tapa. Samoin se, että voi olla iloinen elämän pienistä asioista - siinä olisi kyllä hitosti opettelua. 3-vuotias kummipoika on äärettömän onnellinen, kun puhalletaan saippuakuplia tai leikitään pikkuautoilla edes 5 minuuttia ennen kuin kummi lähtee, vauva nauraa, kun joku jaksaa kutitella - itse olen tyytymätön loppujen lopuksi mitättömistä asioista ja tunnustan ilon tunnetta vasta suurten asioiden edessä. Samaan aikaan pieni ihmisen alku on hurjan iloinen pienistä, jonkunmielestä mitättömistä asioista. Hullu maailma. Missä vaiheessa se pienten asioiden ilo katoaa elämästä?

Hymyile, se on sittenkin ihan kivaa. 

Sopivasti lihava? Voiko silloin olla myös sopivasti ihana?

Otsikosta voinee päätellä, mistä tänään puhutaan. Mistä on puhuttu pitkään, jo vuosikymmeniä. Aina vähän erilaisin termein ja uusien kikkailujen höystämänä. No läskistähän tässä puhutaan ja läskiksi tämä teksti uhkaa mennä.  Tässä ei ole tarkoitus puolustaa lihavuutta eikä palvoa laihuutta, tässä on tarkoitus pohtia tätä asiaa vähän joka kantilta. VAROITUS: tämä on helvetin pitkä postaus ja puolet asioista jää pois, koska tätä asiaa voisi ruotia maailman tappiin saakka.

Syöttämällä sanan ”lihavuus” ystävälleni kuukkelille, saadaan niin monta hakutulosta, ettei mitään rotia. Ihminenhän luokitellaan lihavaksi esimerkiksi painoindeksin ja vyötärön ympäryksen avulla. Terminä lihavuus tarkoittaa normaalia enemmän rasvakudosta kropasta. Jokainen tietänee, mitä tämä tarkoittaa. Painoindeksi lukemat kiihtyy nollasta sataan ja laskureita löytyy netistä. Jos on ”lievästi ylipainoinen” aiheuttaako se paniikkia? Kävin työterveyshoitajalla, joka totesi minulle että ”ei se haittaa, jos on tuollei vähän tuo lukema yläkantissa, noi farkuthan painaa aika paljon, iltapäivästä punnittuna on aina painavampi ja kun terveys ja kaikki arvot on kohdillaan, niin ei mitään hätää!” Aha? Miksi minulle on sitten lapsesta asti tolkutettu, että laihduta, laihduta ja laihduta ja nyt aikuisiällä tulee ensimmäinen terkkari ja sanoo, että se on ihan ok olla vähän pyöreä? Häh? Mitä täällä tapahtuu?

Lihavuus on puhuttanut kautta aikojen, mutta nykypäivänä se vasta puhuttaakin. Sinä et saa olla lihava. Tämä näkyy mainoskampanjoissa ja vaatteita ostaessa: sinä et saa olla lihava, koska jos olet, sinulle myydään säkkejä etkä mahdu maailman mittapuulla tehtyihin kuteisiin. Lihavuutta ja laihdutusta tunkee joka tuutista: on painonvahtijoita ja –vartijoita, karppaajia, laihdutusblogeja, erilaisia asiaan perehtyneitä lehtiä… Ja nykypäivänä palvotaan hoikkaa kroppaa. Jopa lapset laihduttavat ja lopulta asia voi kärjistyä anoreksiaksi ja sen ihailuksi (termillä proana löytää tästä lisää tietoa). Homma saattaa siis mennä ääripäästä ääripäähän. Onko se väärin vai ei, who knows?

Karppaus on ollut tämän vuoden puheenaihe. Veikkaan, että 1990-luvulla puhuttiin yhtä kiivaasti kaalikeittodieetistä, muistelen nimittäin että jossain vaiheessa lapsuuttani meilläkin läträttiin kaalikeiton kanssa by äiti ja mummo. Trendit tulevat ja menevät, mutta se fakta pysyy, että kun energian saannin ja kulutuksen suhteen saa oikein, homman pitäisi pelittää. Matikkaahan se vain on, sanotaan, mutta entäs kun inhoaa yli kaiken yhtälöitä, prosentteja ja muutenkin numeroilla pelaamista? (paitsi tilipäivänä palkkakuittia tarkistaessa.)

On olemassa ihmisiä, jotka vellovat olemattomia makkaroitaan peilin edessä ja surkuttelevat, kuinka lihavia he ovat. Samaan sarjaan kuuluvat ihmiset tuijottavat sitten kaupan kassajonossa oikeasti lihavaa ihmistä ja kuiskailevat ”kato, läski ostaa suklaata, miten se kehtaa!” Samaan aikaan lihava miettii kassajonossa, miten tulisi näkymättömäksi vai pitäisikö selittää, että kummipojalle minä tätä ostan, en itselleni. Tarvitseekohan kenenkään selitellä ostoksiaan?  Olisiko kiva hyökätä anorektikon ostoksiin ja ”VITSI MITEN SÄ VOIT SYÖDÄ TOTA, ETKÖ SÄ NYT LIHO?!” tai kysyisi, mikset sä osta mitään, etkö sä syö. Yhtälailla tabuja molemmat kysymykset. Entäs sitten normaalipainoiset? Voiko heidän ostoskorinsa mennä ratsaamaan tuosta noin vaan, että onko se nyt sopivan normaali? Ja eikö ne yhtään häpeä, kun tää maailma koostuu laihuudesta tai lihavuudesta ja normaali on kirosana? Ajautuvatko he joskus laihduttamaan, ihan vaan kun se on muotia?

Tätä asiaa voi velloa monelta kantilta ja tästä riittää varmasti puhetta, niin lihavuudesta kuin laihdutuksestakin ja sen keinoista. Yksi suuri puheenaihe tässä läskihommassa on se, pitääkö lihavaa kohdella kuin sairasta eli kuuluuko hänelle esimerkiksi Kelalta etuuksia. ”Sehän hommasi ittensä tuohon kuntoon kun vaan söi ja söi!” kuuluu kommentti. No saattoipa hommata, mutta kuinka moni burn outin kokenut hommasi ihan itse itsensä siihen tilaan paiskimalla hulluna töitä ja ravaamalla oravan pyörässä? Sieltä töistäkö ei ihan tosi päässyt pois ennen kuin päässä naksahti? Tai selkävaivainen hommasi itse selkänsä paskaksi nostamalla raskaita taakkoja selällään eikä jaloillaan? Luokitellaanko lihavat sitten tupakoitsijoiden kanssa samaan kastiin, jos hommasit itte keuhkosyöpäs, niin sen ku kidut sen kanssa sitten? Hoidetaanhan heitäkin, vaikka oletus on, että syöpä tuli röökin ketjupoltosta. Kärjistämistä, I know, mutta asiat eivät ole mustavalkeita miltään kantilta.

Lihavuudesta ja laihduttamisesta tehdään myös viihdettä. Suurin pudottaja, Biggest loser siis, on tästä hyvä esimerkki. Eikä siinä mitään, osaltaan se on hyvä ohjelma, laatuviihdettä, osaltaan se kannustaa oikeasti elämänmuutokseen. Ja siinä ohjelmassa ne ihmiset eivät paini missään keijukaissarjassa niin sanotusti. He onnistuvat ja muuttavat elämäänsä. Toisaalta kukaan ei puhu kulissien takana tapahtuvista asioista; siitä, miten tarkkaan valvottua treenaaminen on tai että kilpailijat treenaavat sen 8 tuntia päivässä tai siitä, miten heille on jatkossa käynyt. Vaan eihän jatkosta kukaan tiedä omassakaan elämässä. Painonhallinta on perkeleellinen asia laihduttamiseen verrattuna.  Toisaalta sitä viihdettä revitään myös liian laihoista, esimerkiksi ohjelmassa Dieetit vaihtoon. Siinä superlihava ja superlaiha vaihtavat ruokavalioitaan, tavoitteena toiselle laihtuminen ja toiselle lihominen. Minua kiinnostaisi tietää, kuinka moni on motivoitunut oikeasti Suurimmasta pudottajasta tai Olet mitä syöt ohjelmasta ja iskenyt elämän sen johdosta uusiksi. Vai katsotaanko näitä viihdepätkiä käsi sipsipussissa sohvalla ja päivitellään, kun nyt on Tiina-Tyynen kaapissa liikaa valkeita jauhoja?

Lihavuus johtuu elintavoista, mutta se voi johtua myös monista sairauksista tai lääkityksestä. Moni ihmettelee, miten joku voi päästää itsensä semmoiseen kuntoon, mutta vaa’an mittarin hipoessa tiettyä, tarpeeksi suurta lukemaa, ihminen saattaa luovuttaa. ”Mitäpä sillä on enää väliä, jos syö vielä yhden suklaapatukan?”, on ajatus, mutta kyllähän sillä on väliä, jos tahtoo muuttua. Jos siinä hetkessä tekee päätöksen, että haluaa muuttua, se on aina parempi kuin se, että ”no mä syön vielä tän yhden ja maanantaina sitten!” Montako maanantaita itse kullakin on tullut jo vastaan? Aika monta, luulisin.

Selityksiähän löytyy, miksi ihminen on lihava. Osa voi olla oikeita syitä, kuten sairaudet, mutta väitän, että osa on myös itselle keksittyjä lohtusyitä. ”Tää on kato mulla geeneissä, koko meidän perhe on vähä pyöree” on yksi hienoimmista selityksistä siihen, miksi on lihava. Tätä käytin itsekin siihen asti, kunnes tajusin, että perkele, en minä taida olla sukua tuolle meidän kissalle, kun sekin on pullava, kuten tässä perheessä on tapana vähän olla. Selitellähän ei periaatteessa tarvitse kenellekään, sillä olit minkä mallinen tai näköinen tahansa, sinulla on samat ihmisarvot kuin muillakin. Ei se ole koosta kiinni. Ihmisten ilkeys on kuitenkin huipussaan, kun nähdään jotain valtavirrasta poikkeavaa, oli se sitten liian laiha tai lihava ihminen. Ja ne selittelyt, ne kumpuavat peittelyn tarpeesta. Sitä selittelee itsellekin, että miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisaalta, tuolla alussa kerrottu terkkariesimerkki on aika hieno selitys ja pelastava: sinä saat olla tuollainen, kun sinulla on terveen paperit muuten. Oi kiitos. 

Selityksien lisäksi löytyy valtavasti syyllistämistä ja syyllisyyttä. Onko minun vikani, että lapseni ovat lihavia? Eikö tuo ajattele terveyttään? Enkö ole tämän parempi ihminen? Minä sorruin taas, minä sorrun aina? Ja niin edelleen. Ei riitä, että ulkopuolelta tulee paineita ja kritiikkiä, ihminen on pahin kriitikko itsensä kanssa. Kannattaako syyllisyyttä tuntea? Auttaako se sitten ja ajaako se eteenpäin muutoksessa tai itsensä hyväksymisessä? Ainakin se murskaa itsetunnon tehokkaasti.

Entäs, jos tässä maailmassa on ihan tyytyväisiä läskejä? More to love blogista voi käydä katsomassa, miten hyvälle myös isokokoisempi nainen näyttää, jos vain haluaa. Mutta se, oletko itse tyytyväinen itseesi, ratkaisee. Jos omassa kropassa ei ole hyvä olla, on aika tehdä jotain. Päätös lähtee kuitenkin itsestä, eikä mikään tässä maailmassa onnistu, ellei siihen sitoudu kunnolla. Työkaluja ja eväitä (vitsi mikä puujalka, laihduttajalle vielä eväät mukaan, ehhehhee) löytyy kyllä, tietoa myös. Jos joku kuitenkin oikeasti hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei kitise eikä vingu vaan on tyytyväinen itseensä, vaikka sitä ylimääräistä selluliittia ja pelastusrengasta nyt olisikin, niin ehkäpä yhteiskunnankin pitäisi hyväksyä tämä tosiasia. 

Onko tässä maailmassa kuitenkaan yhtään ihmistä (enkä puhu nyt lihavista) joka oikeasti hyväksyy itsensä, eikä KOSKAAN kitise ulkomuodostaan ja –näöstään? Epäilen suuresti.  

Kiekkohuumaa

MM-kisat on täällä taas \,,/ Enkä nyt tarkoita sitä, että ne on taas Suomessa, vaan ihan yleisesti ottaen, että taas on se aika keväästä, kun kokeillaan, kenellä on paras joukkue. Lippuja en kotikisoihin hommannut ihan siitä periaatteesta, että sillä rahalla reissaa Keski-Eurooppaan helpostikin. Ehkäpä jonain päivänä saan vielä aikaan niin paljon, että ostan liput, mutta en kotikisoihin. Kyllä oma sohva aina täyden jäähallin hakkaa, vaikka oishan siinä tunnelmaa. Mutta jos persaukisen pitää ostaa se tunnelma tuolla hinnalla, niin keksin oman.

"Elä keskellä MM-lätkähuumaa" oli joku mainos. Sopii minulle, muttei varmaan kaikille. Jo ammattikoulussa ollessa oli lauma naiseläjiä, jotka eivät voineet sietää kiekkoilua. Asuin asuntolassa ja tähän aikaan keväästä käytiin muutama kiivas taistelu, katsotaanko töllöstä Päivien viemää tai tuomaa vai MM-lätkää. Jotenkin muistelen, että taisin hävitä sen ottelun ja katsoin pelit jatkossa muitten asunnoissa tai poikakaverin luona. Sen jälkeen olen tehnyt selväksi, että kun alkaa MM-lätkä, niin heikommat voi häipyä. Onneksi avokas on yhtä innokas, joskaan ei kestä mun huutoa ja kiroilua. Kiekko ei kuulema liiku sen vikkelämmin, eikä maaleja synny vaikka huutaisin taivaaseen saakka. No mistä sen voi varmaksi tietää??

Itse protestoin edelleen sitä vastaan, että Yle luopui kiekkopelien näyttämisistä ja ne siirtyivät Maikkarille. Laiha lohtu on se, että Suomen pelit näkyvät ilmaiskanavilta joka tapauksessa. Niitä muuten vituttaa, joilla Ava ei näy, kuten vanhempieni luona ei satu näkymään. Sitä kun ollaan lähetyskatveessa ja uskon, että joku muukin on. Ylen ykkönen ja kakkonen sen sijaan eivät koskaan pettäneet. Ne näkyivät jo silloin, kun Maikkari ja Nelonen vasta virittelivät toimintaansa. Ja (C)anal + taas - rahaa tahkotaan vaikka henki menisi ja rahaa tulee, koska henkiä menee, jos ei lätkä näy töllöstä. Toisaalta minua ei välttämättä kiinnosta joku Ruotsi vs. Uzbekistan ottelu, sen verran tylsä tyyppi olen, että katson lähinnä Suomen pelit sekä mitalipelit. Niin ja jos on mielenkiintoisia vastakkain asetteluja, kuten Ruotsi - Kanada.

Antero Mertaranta tuo lätkäfiiliksen viimeistään selostuksillaan, mutta toisaalta ei se selostus ole koko pelin suola. Harvemmin on selostaja maaleja tehnyt, mutta hyvä ja osaava selostaja luo tunnelmaa. Mun usko Mika Saukkoseen ei ole kovin suuri ja vahva.

Täältä löytyy otteluohjelma. Tänään se alkaa. Kisaeväät ostan iltapäivällä, kaivaudun mukavasti sohvaan ja viritän äänijänteeni huippuunsa. Varmuuden vuoksi.





ps. tämä HockeyBird-maskotti on ihan mainio, vaikka en näistä vihaisista linnuista niin suuresti perusta. Tässä ja Kimi Räikkösen kypärässä olevassa IceBirdissä on kyllä ideaa. Hyvä Suomi jo tältä osin \,,/

pps. lintu on kopsattu täältä.

Kauneimmat & koskettavimmat biisit minun elämässäni

Tämä on niin helppoa. Tehdä näitä netistä kalastettuja haasteita: ei tarvitse uhrata ajatustakaan millekään järkevälle tekstille tai pohdiskelulle - ei mitään järkevää kyllä irtoaisikaan ja aiheetkin on vähän hukassa. Ja mitä tulee niihin kuvien julkaisuihin; lupasin jo ajat sitten julkaista niitä, muttei vieläkään ole näkynyt. Teen vaan näitä aivopieruhaasteita. Tällä kertaa musiikista, jos joku ei vielä tajunnut sitä otsikosta. Ja haaste oli alunperin top 10 biisiä, mutta näitä on enemmän. Ensimmäiset 10 listasin ja loput sitten ravistin ja sekoitin tuonne loppuun.

1.Shy, Misery, Letter to Dana ja Replica - kun en osannut päättää, mikä näistä olisi kaikista koskettavin ja kaunein, otin ne kaikki kohtaan yksi. Ja Sonata Arcticahan tässä on kyseessä.
4.Someday - Nickelback, jonka keikalle mulla on lipu \,,/
5.In the end - Linkin Park. Täältäkin löytyy niin paljon hyviä, mutta tämä on jotenkin niin liikuttava ja tähän liittyy muistoja menneiltä ajoilta.
6.My heart will go on - Ehkä listani häpeän pilkku, mutten häpeä myöntää, että tämä biisi itkettää aina kun katsoo Titanicin.
7.While your lips are still red - Nightwish ja teinisydän tähän <3
8.Save tonight - Eagle eye cherry, tähän liittyy tarina :)
9.Don't cry - Guns N' Roses, don't cry mutta aina meinaa itkettää kun on niin hieno biisi.
10Akselin ja Elinan häävalssi - Timo Rautiaisen esittämänä, kiitos.

Ja takuuvarmat kylmät väreet tällä, hautajisissahan tuota soitetaan usein. Miksei tuota voi kuunnella muutenkin, ihana kappale. Pitäisi kuunnella klassista musiikkia enemmän.. Ja volyymit kannattaa säätää kaakkoon tuon linkin kanssa, alku on aika hiljainen.
Menneisyys ei saa unohtua, kannattaa katsoa tuo sarja. Ja tuo biisi, kylmät väreet tälläkin.
Tämä on kaunis. Ei siitä sen enempää.

Näitähän riittää vaikka maailman loppuun saakka kirjattavaksi.

Elämän ABC, mukana myös E, F ja G

Täysin copypastella eteen tulleesta blogista. Enkä häpeä myöntää sitä. 
Elämäni kirjaimet ja lyhyt selotus, miten nämä liittyvät elämääni enemmän tai vähemmän (ovat muuten enemmän tai lähinnä vähemmän kekseliäitä sanoja!) 

A = avomies - mukana vuodesta 2003, rakkauteni. 
B = banaanit - erittäin käteviä välipaloja, ruokaa mulle heti nyt- hetkillä pelastusrenkaita!
C = Canon - se ainoa oikea merkki. 
D = duuni - täytyy tehdä elääkseen ja pidän siitä. Pankkitilini pitää myös. 
E = elämä - on julmaa, kovaa ja raskasta välillä ja välillä taas pirun mukavaa. 
F = Fasaanit - näitä perkeleitä liikkuu liikaakin tässä kaupungissa. Juoksevat autojen alle ja metelöivät aamuisin. Haisevia otuksia. Hyvä muisto: oltiin kerran fasaanijahdissa kaverin & tämän koirien kanssa. 
G = Google - hyvä ystäväni kuukkeli tietää kaiken. 

H = halaus - näitä aamuisin ja iltaisin niin on hyvä mieli :) Tykkään halata ja tykkään kun minua halataan.
I = isä - tärkeä henkilö elämässäni. Ihastuminen -  hieno tunne. 
J  = jääkiekko - vaikka en itse pelaa, tykkään katsoa ja huudan henkeen ja vereen etenkin MM-kisojen aikaan.
K = kesä, kaverit - kesä on paras vuoden aika ja kaverit on tärkeitä. Kesä vaan on liian lyhyt ja kaverit tuppaa olemaan kaukana.. 
L = loma, liikunta, lenkkeily - loma aika selvä, liikunta kuuluu elämääni ja etenkin lenkkeilystä tykkään.
M = maaseutu, maatila, mies - maaseutu on lähellä sydäntä, lapsuudenkotini on maatila ja mies löytyy elämästä. Katso kohta A. 
N = nukkuminen - tykkään nukkumisesta, mutta en osaa nukkua päikkäreitä enkä nuku aamuisin kovin pitkään. Puoli yhdeksän on viikonloppuisin takaraja, mutta menen kyllä aikaisin nukkumaan mielelläni.. 

O = oma koti - ei perusteluita kaipaa?
P = piknik  - mukavaa puuhaa kesällä ystävien kanssa :)
Q = Queen - ja show must go on. 
R = rakkaus, raha - rakkaus vuodesta 2003 ja rakkautta myös eläimiä, kenkiä ja milloin mitäkin kohtaan. On ihana rakastaa ja olla rakastettu. Raha taas helpottaa kummasti elämää... 
S = serkut - tärkeitä ihmisiä ovat, niin omat kuin miehen serkut. 
T =tatuoinnit - vasta yksi hankittu ja toista tekee mieli :)
U = ulkoilu, ukkonen - eka menee kohtaan L ja toinen on vaan niin hieno. 

V = villasukat - jalassa öisin, oli sitten kesä tai talvi. Myös päivisin, etenkin talvella. 
W = wiski ja wikipedia ;) - ensimmäinen maistuu toisinaan ja toinen on yhtä hyvä ystävä kuin kohdassa G mainittu :D
X - vähän niinkuin ex, hyi. - Ei lisättävää. 
Y = ystävät - Kiitos teille, teitä ei ole montaa, mutta sitäkin rakkaampia olette. 
Z = zumba - let'ssss zummmmmbaaa! Tänä keväänä jäänyt kiireitten vuoksi vähemmälle. 
Å = åsaan tai sitten en - Nyt ei keksinyt enää mitään järkevää .. 
Ä = äiti - kohdan I henkilön lisäksi äärimmäisen rakas ja tärkeä. 
Ö = öiset retket  - heh, näitä on tehty joskus, milloin mihinkin. Kesäyöt on kauniita..