Sopivasti lihava? Voiko silloin olla myös sopivasti ihana?

Otsikosta voinee päätellä, mistä tänään puhutaan. Mistä on puhuttu pitkään, jo vuosikymmeniä. Aina vähän erilaisin termein ja uusien kikkailujen höystämänä. No läskistähän tässä puhutaan ja läskiksi tämä teksti uhkaa mennä.  Tässä ei ole tarkoitus puolustaa lihavuutta eikä palvoa laihuutta, tässä on tarkoitus pohtia tätä asiaa vähän joka kantilta. VAROITUS: tämä on helvetin pitkä postaus ja puolet asioista jää pois, koska tätä asiaa voisi ruotia maailman tappiin saakka.

Syöttämällä sanan ”lihavuus” ystävälleni kuukkelille, saadaan niin monta hakutulosta, ettei mitään rotia. Ihminenhän luokitellaan lihavaksi esimerkiksi painoindeksin ja vyötärön ympäryksen avulla. Terminä lihavuus tarkoittaa normaalia enemmän rasvakudosta kropasta. Jokainen tietänee, mitä tämä tarkoittaa. Painoindeksi lukemat kiihtyy nollasta sataan ja laskureita löytyy netistä. Jos on ”lievästi ylipainoinen” aiheuttaako se paniikkia? Kävin työterveyshoitajalla, joka totesi minulle että ”ei se haittaa, jos on tuollei vähän tuo lukema yläkantissa, noi farkuthan painaa aika paljon, iltapäivästä punnittuna on aina painavampi ja kun terveys ja kaikki arvot on kohdillaan, niin ei mitään hätää!” Aha? Miksi minulle on sitten lapsesta asti tolkutettu, että laihduta, laihduta ja laihduta ja nyt aikuisiällä tulee ensimmäinen terkkari ja sanoo, että se on ihan ok olla vähän pyöreä? Häh? Mitä täällä tapahtuu?

Lihavuus on puhuttanut kautta aikojen, mutta nykypäivänä se vasta puhuttaakin. Sinä et saa olla lihava. Tämä näkyy mainoskampanjoissa ja vaatteita ostaessa: sinä et saa olla lihava, koska jos olet, sinulle myydään säkkejä etkä mahdu maailman mittapuulla tehtyihin kuteisiin. Lihavuutta ja laihdutusta tunkee joka tuutista: on painonvahtijoita ja –vartijoita, karppaajia, laihdutusblogeja, erilaisia asiaan perehtyneitä lehtiä… Ja nykypäivänä palvotaan hoikkaa kroppaa. Jopa lapset laihduttavat ja lopulta asia voi kärjistyä anoreksiaksi ja sen ihailuksi (termillä proana löytää tästä lisää tietoa). Homma saattaa siis mennä ääripäästä ääripäähän. Onko se väärin vai ei, who knows?

Karppaus on ollut tämän vuoden puheenaihe. Veikkaan, että 1990-luvulla puhuttiin yhtä kiivaasti kaalikeittodieetistä, muistelen nimittäin että jossain vaiheessa lapsuuttani meilläkin läträttiin kaalikeiton kanssa by äiti ja mummo. Trendit tulevat ja menevät, mutta se fakta pysyy, että kun energian saannin ja kulutuksen suhteen saa oikein, homman pitäisi pelittää. Matikkaahan se vain on, sanotaan, mutta entäs kun inhoaa yli kaiken yhtälöitä, prosentteja ja muutenkin numeroilla pelaamista? (paitsi tilipäivänä palkkakuittia tarkistaessa.)

On olemassa ihmisiä, jotka vellovat olemattomia makkaroitaan peilin edessä ja surkuttelevat, kuinka lihavia he ovat. Samaan sarjaan kuuluvat ihmiset tuijottavat sitten kaupan kassajonossa oikeasti lihavaa ihmistä ja kuiskailevat ”kato, läski ostaa suklaata, miten se kehtaa!” Samaan aikaan lihava miettii kassajonossa, miten tulisi näkymättömäksi vai pitäisikö selittää, että kummipojalle minä tätä ostan, en itselleni. Tarvitseekohan kenenkään selitellä ostoksiaan?  Olisiko kiva hyökätä anorektikon ostoksiin ja ”VITSI MITEN SÄ VOIT SYÖDÄ TOTA, ETKÖ SÄ NYT LIHO?!” tai kysyisi, mikset sä osta mitään, etkö sä syö. Yhtälailla tabuja molemmat kysymykset. Entäs sitten normaalipainoiset? Voiko heidän ostoskorinsa mennä ratsaamaan tuosta noin vaan, että onko se nyt sopivan normaali? Ja eikö ne yhtään häpeä, kun tää maailma koostuu laihuudesta tai lihavuudesta ja normaali on kirosana? Ajautuvatko he joskus laihduttamaan, ihan vaan kun se on muotia?

Tätä asiaa voi velloa monelta kantilta ja tästä riittää varmasti puhetta, niin lihavuudesta kuin laihdutuksestakin ja sen keinoista. Yksi suuri puheenaihe tässä läskihommassa on se, pitääkö lihavaa kohdella kuin sairasta eli kuuluuko hänelle esimerkiksi Kelalta etuuksia. ”Sehän hommasi ittensä tuohon kuntoon kun vaan söi ja söi!” kuuluu kommentti. No saattoipa hommata, mutta kuinka moni burn outin kokenut hommasi ihan itse itsensä siihen tilaan paiskimalla hulluna töitä ja ravaamalla oravan pyörässä? Sieltä töistäkö ei ihan tosi päässyt pois ennen kuin päässä naksahti? Tai selkävaivainen hommasi itse selkänsä paskaksi nostamalla raskaita taakkoja selällään eikä jaloillaan? Luokitellaanko lihavat sitten tupakoitsijoiden kanssa samaan kastiin, jos hommasit itte keuhkosyöpäs, niin sen ku kidut sen kanssa sitten? Hoidetaanhan heitäkin, vaikka oletus on, että syöpä tuli röökin ketjupoltosta. Kärjistämistä, I know, mutta asiat eivät ole mustavalkeita miltään kantilta.

Lihavuudesta ja laihduttamisesta tehdään myös viihdettä. Suurin pudottaja, Biggest loser siis, on tästä hyvä esimerkki. Eikä siinä mitään, osaltaan se on hyvä ohjelma, laatuviihdettä, osaltaan se kannustaa oikeasti elämänmuutokseen. Ja siinä ohjelmassa ne ihmiset eivät paini missään keijukaissarjassa niin sanotusti. He onnistuvat ja muuttavat elämäänsä. Toisaalta kukaan ei puhu kulissien takana tapahtuvista asioista; siitä, miten tarkkaan valvottua treenaaminen on tai että kilpailijat treenaavat sen 8 tuntia päivässä tai siitä, miten heille on jatkossa käynyt. Vaan eihän jatkosta kukaan tiedä omassakaan elämässä. Painonhallinta on perkeleellinen asia laihduttamiseen verrattuna.  Toisaalta sitä viihdettä revitään myös liian laihoista, esimerkiksi ohjelmassa Dieetit vaihtoon. Siinä superlihava ja superlaiha vaihtavat ruokavalioitaan, tavoitteena toiselle laihtuminen ja toiselle lihominen. Minua kiinnostaisi tietää, kuinka moni on motivoitunut oikeasti Suurimmasta pudottajasta tai Olet mitä syöt ohjelmasta ja iskenyt elämän sen johdosta uusiksi. Vai katsotaanko näitä viihdepätkiä käsi sipsipussissa sohvalla ja päivitellään, kun nyt on Tiina-Tyynen kaapissa liikaa valkeita jauhoja?

Lihavuus johtuu elintavoista, mutta se voi johtua myös monista sairauksista tai lääkityksestä. Moni ihmettelee, miten joku voi päästää itsensä semmoiseen kuntoon, mutta vaa’an mittarin hipoessa tiettyä, tarpeeksi suurta lukemaa, ihminen saattaa luovuttaa. ”Mitäpä sillä on enää väliä, jos syö vielä yhden suklaapatukan?”, on ajatus, mutta kyllähän sillä on väliä, jos tahtoo muuttua. Jos siinä hetkessä tekee päätöksen, että haluaa muuttua, se on aina parempi kuin se, että ”no mä syön vielä tän yhden ja maanantaina sitten!” Montako maanantaita itse kullakin on tullut jo vastaan? Aika monta, luulisin.

Selityksiähän löytyy, miksi ihminen on lihava. Osa voi olla oikeita syitä, kuten sairaudet, mutta väitän, että osa on myös itselle keksittyjä lohtusyitä. ”Tää on kato mulla geeneissä, koko meidän perhe on vähä pyöree” on yksi hienoimmista selityksistä siihen, miksi on lihava. Tätä käytin itsekin siihen asti, kunnes tajusin, että perkele, en minä taida olla sukua tuolle meidän kissalle, kun sekin on pullava, kuten tässä perheessä on tapana vähän olla. Selitellähän ei periaatteessa tarvitse kenellekään, sillä olit minkä mallinen tai näköinen tahansa, sinulla on samat ihmisarvot kuin muillakin. Ei se ole koosta kiinni. Ihmisten ilkeys on kuitenkin huipussaan, kun nähdään jotain valtavirrasta poikkeavaa, oli se sitten liian laiha tai lihava ihminen. Ja ne selittelyt, ne kumpuavat peittelyn tarpeesta. Sitä selittelee itsellekin, että miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisaalta, tuolla alussa kerrottu terkkariesimerkki on aika hieno selitys ja pelastava: sinä saat olla tuollainen, kun sinulla on terveen paperit muuten. Oi kiitos. 

Selityksien lisäksi löytyy valtavasti syyllistämistä ja syyllisyyttä. Onko minun vikani, että lapseni ovat lihavia? Eikö tuo ajattele terveyttään? Enkö ole tämän parempi ihminen? Minä sorruin taas, minä sorrun aina? Ja niin edelleen. Ei riitä, että ulkopuolelta tulee paineita ja kritiikkiä, ihminen on pahin kriitikko itsensä kanssa. Kannattaako syyllisyyttä tuntea? Auttaako se sitten ja ajaako se eteenpäin muutoksessa tai itsensä hyväksymisessä? Ainakin se murskaa itsetunnon tehokkaasti.

Entäs, jos tässä maailmassa on ihan tyytyväisiä läskejä? More to love blogista voi käydä katsomassa, miten hyvälle myös isokokoisempi nainen näyttää, jos vain haluaa. Mutta se, oletko itse tyytyväinen itseesi, ratkaisee. Jos omassa kropassa ei ole hyvä olla, on aika tehdä jotain. Päätös lähtee kuitenkin itsestä, eikä mikään tässä maailmassa onnistu, ellei siihen sitoudu kunnolla. Työkaluja ja eväitä (vitsi mikä puujalka, laihduttajalle vielä eväät mukaan, ehhehhee) löytyy kyllä, tietoa myös. Jos joku kuitenkin oikeasti hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei kitise eikä vingu vaan on tyytyväinen itseensä, vaikka sitä ylimääräistä selluliittia ja pelastusrengasta nyt olisikin, niin ehkäpä yhteiskunnankin pitäisi hyväksyä tämä tosiasia. 

Onko tässä maailmassa kuitenkaan yhtään ihmistä (enkä puhu nyt lihavista) joka oikeasti hyväksyy itsensä, eikä KOSKAAN kitise ulkomuodostaan ja –näöstään? Epäilen suuresti.