Tämähän siitä tulee ekana mieleen, ei mahda mitään, vaikka en Jukka Pojan faneihin kuulukaan, niin joskus tämäkin ralli on tullut kuunneltua.
Mielihyvähän on nautintoa, jota ihminen saa erilaisista asioista, kuka mistäkin. Nautintoa voi saada vaikkapa ruuasta, seksistä, liikunnasta tai alkoholista. Tai taiteesta tai ihmisten kanssa keskustelusta. Mielihyvähän on hyvä juttu niin kauan, kun se ei lipsahda pakonomaiseksi tarpeeksi, addiktioksi. Minulla on edelleen kesken se kirja, jossa kerrotaan addiktoituneesta yhteiskunnasta - joku sateinen päivä saan sen varmasti luettavaksi ja eteenpäin, V muistuttaa minua kohta kuitenkin siitä, että on jonossa ;)
En jaksa alkaa vääntämään tekstiä hedonismista tai anhedoniasta, jälkimmäinen on kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää.
Sen voin kyllä todeta, että kahden päivän reissulta sain monenlaista mielihyvää mukaani. Aivan loistava reissu takana: hyvää ruokaa, aurinkoa, ihanaa seuraa, mukavaa turistimaista vippailua ilman kiirettä, hyvä hotelli, aivan älyttömän upea ja mahtava keikka, hyvä sänky ja hyvät yöunet... jep, kahden päivän miniloma piristää ihmistä kummasti ja tuo sitä mielihyvää :)
Samoin tekee pyörälenkki, jonka lähden seuraavaksi toteuttamaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Juokse läski juokse
Oon viettänyt tässä muutaman hetken *krhhm* blogien ihmeellisessä maailmassa ja todennut, että se on sitä aikaa vuodesta, kun joka toinen on aloittanut uuden elämä, rantakunnon hankinnan tai muuten vaan elämäntaparemontin.
Mulla tämä remontti on ollut menossa jo joululta, mutta nyt päätin, että en stressaa tästä niin sanotusta kesäkunnosta. Teen sen, mitä olen suunnitellut ja koetan tasapainoilla työn ja huvin kanssa niin, että liikunta pysyy mukana ja syömiset kohtuudessa. Mutta mihinkään erityiseen dieettiin en lähde. Ihan puhtaasti siksi, että haluan yhden stressitekijän vähemmäksi. Veikkaan, että jos noudatan orjallisesti jotakin ruokavaliota, vedän itseni narukiikkuun ennen sen loppumista. Luonteen heikkoutta? Ehkä. Mukavuuden halua? Ehkä. Läskin keksimää selitystä? Ehkä.Tai yksinkertaisesti minun keinoni välttää stressiä, jota aivan varmasti kokisin ohjeet kädessä juostessani. Elämä on valmiiksi jo tarpeeksi monimutkaista.
Sieltä joku nyt hihkaisee, että helppoa se on, kun on selkeät ohjeet! Varmasti, en epäile sitä ollenkaan ja nostan hattua niille, jotka niitä noudattavat pilkulleen. Tuloksiakin varmasti on nähtävillä, mutta tämä ei vaikuta minun jutulta.
Viime aikoina olen pohtinut omaa suhdetta ruokaan, liikuntaan ja terveelliseen elämään. Totesin, että vaikka en bikinivartalossa olekaan ja saattaa olla, että mukana on muutama selluliitti kohtakin, olen kuitenkin melko tyytyväinen itseeni. Riittääkö se? En tiedä vielä, pohdinta on siinä suhteessa kesken. Sen olen kuitenkin oppinut hyväksymään, että paino ei ole kaiken a ja o, ei edes b ja c tässä elämässä.
Tavoitteena tässä omassa remontissa, joka etenee ehkä hitaasti, mutta toivottavasti myös varmasti, on terveelliset elämän tavat loppuelämäksi. En usko, että se laihuus tuo minulle onnea, enkä erityisemmin sitä tavoittelekaan, ottaen huomioon, että olen jo onnellinen. Haluan kestäviä ratkaisuja, joita siirtää aikanaan ehkä omille lapsille.
Minun remontissa ne pienet askeleet ja onnistumiset on tällä hetkellä kovia juttuja, siis minulle. Se, kun saa lisätä salilla painoja reippaasti ja jaksaajaksaa, se kun 10 kilometrin vauhdikas lenkki menee ilman suurempia tuskia, se kun vatsalankussa jaksaa olla lähes kaksi minuuttia ja kylkilankuissa puolitoista.. Silloin sitä tuntee itsensä aika sankariksi. Jollekin nämä taas eivät merkkaa mitään.
Toisaalta, on päiviä, kun mikään vaate ei istu, mikään ei näytä hyvältä, mikään ei tunnu hyvältä. Välillä taas mietin, onko maailma oikeasti pelkkää ulkonäköä ja tavoitteiden asettamista jokaisessa osa-alueessa? Pelkkää pinnallisuutta? Tähän joku sanoo, että läski keksii aina selityksen. Uskon, että sen selityksen keksii myös normaalipainoinen ihminen, jos tarve niin vaatii, olipa asia mikä tahansa.
Ja toisaalta, tässä maassa on liikalihavuutta, sydän- ja verisuonisairauksia ja muita ylipainosta johtuvia sairauksia, joten totta kai elämäntaparemontit, dieetit ja kuntokuurit ovat tarpeen. Niistä pitää puhua, niistä kirjoitetaan, mutta niistä tehdään myös viihdettä. Mutta minun ajatus on siinä kestävässä elämän tavassa, miten se saadaan iskostettua kaikille päähän? Miten saadaan korjattua perheiden ruokailutottumuksia niin, että ei tulisi enää yhtään lihavaa lasta ja lihavaa aikuista?
Lukuvuoroa odottaa Irti ahminnasta - kohti tasapainoista suhdetta ruokaan niminen opus. Minua kiinnostaa tällaiset jutut ja terveystieto oli lukiossa jo lempiaiheena. Jostain syystä tässä ahmimishäiriössä on jotain, mikä potkii takaraivossa. Mitä enemmän säädät, viilaat ja höyläät ruuan kanssa, sitä lähempänä olet pudota tähän? Voiko olla? En tiedä vielä, tiedän sitten kun olen tuon kirjan lukenut.
Ruuan kanssa hifistely eritavoin on nyt niin puhuttua, että tästä pitänee avautua joku kerta erikseen, taas.
Siinä oli tämän päivän mietteet.
Mulla tämä remontti on ollut menossa jo joululta, mutta nyt päätin, että en stressaa tästä niin sanotusta kesäkunnosta. Teen sen, mitä olen suunnitellut ja koetan tasapainoilla työn ja huvin kanssa niin, että liikunta pysyy mukana ja syömiset kohtuudessa. Mutta mihinkään erityiseen dieettiin en lähde. Ihan puhtaasti siksi, että haluan yhden stressitekijän vähemmäksi. Veikkaan, että jos noudatan orjallisesti jotakin ruokavaliota, vedän itseni narukiikkuun ennen sen loppumista. Luonteen heikkoutta? Ehkä. Mukavuuden halua? Ehkä. Läskin keksimää selitystä? Ehkä.Tai yksinkertaisesti minun keinoni välttää stressiä, jota aivan varmasti kokisin ohjeet kädessä juostessani. Elämä on valmiiksi jo tarpeeksi monimutkaista.
Sieltä joku nyt hihkaisee, että helppoa se on, kun on selkeät ohjeet! Varmasti, en epäile sitä ollenkaan ja nostan hattua niille, jotka niitä noudattavat pilkulleen. Tuloksiakin varmasti on nähtävillä, mutta tämä ei vaikuta minun jutulta.
Viime aikoina olen pohtinut omaa suhdetta ruokaan, liikuntaan ja terveelliseen elämään. Totesin, että vaikka en bikinivartalossa olekaan ja saattaa olla, että mukana on muutama selluliitti kohtakin, olen kuitenkin melko tyytyväinen itseeni. Riittääkö se? En tiedä vielä, pohdinta on siinä suhteessa kesken. Sen olen kuitenkin oppinut hyväksymään, että paino ei ole kaiken a ja o, ei edes b ja c tässä elämässä.
Tavoitteena tässä omassa remontissa, joka etenee ehkä hitaasti, mutta toivottavasti myös varmasti, on terveelliset elämän tavat loppuelämäksi. En usko, että se laihuus tuo minulle onnea, enkä erityisemmin sitä tavoittelekaan, ottaen huomioon, että olen jo onnellinen. Haluan kestäviä ratkaisuja, joita siirtää aikanaan ehkä omille lapsille.
Minun remontissa ne pienet askeleet ja onnistumiset on tällä hetkellä kovia juttuja, siis minulle. Se, kun saa lisätä salilla painoja reippaasti ja jaksaajaksaa, se kun 10 kilometrin vauhdikas lenkki menee ilman suurempia tuskia, se kun vatsalankussa jaksaa olla lähes kaksi minuuttia ja kylkilankuissa puolitoista.. Silloin sitä tuntee itsensä aika sankariksi. Jollekin nämä taas eivät merkkaa mitään.
Toisaalta, on päiviä, kun mikään vaate ei istu, mikään ei näytä hyvältä, mikään ei tunnu hyvältä. Välillä taas mietin, onko maailma oikeasti pelkkää ulkonäköä ja tavoitteiden asettamista jokaisessa osa-alueessa? Pelkkää pinnallisuutta? Tähän joku sanoo, että läski keksii aina selityksen. Uskon, että sen selityksen keksii myös normaalipainoinen ihminen, jos tarve niin vaatii, olipa asia mikä tahansa.
Ja toisaalta, tässä maassa on liikalihavuutta, sydän- ja verisuonisairauksia ja muita ylipainosta johtuvia sairauksia, joten totta kai elämäntaparemontit, dieetit ja kuntokuurit ovat tarpeen. Niistä pitää puhua, niistä kirjoitetaan, mutta niistä tehdään myös viihdettä. Mutta minun ajatus on siinä kestävässä elämän tavassa, miten se saadaan iskostettua kaikille päähän? Miten saadaan korjattua perheiden ruokailutottumuksia niin, että ei tulisi enää yhtään lihavaa lasta ja lihavaa aikuista?
Lukuvuoroa odottaa Irti ahminnasta - kohti tasapainoista suhdetta ruokaan niminen opus. Minua kiinnostaa tällaiset jutut ja terveystieto oli lukiossa jo lempiaiheena. Jostain syystä tässä ahmimishäiriössä on jotain, mikä potkii takaraivossa. Mitä enemmän säädät, viilaat ja höyläät ruuan kanssa, sitä lähempänä olet pudota tähän? Voiko olla? En tiedä vielä, tiedän sitten kun olen tuon kirjan lukenut.
Ruuan kanssa hifistely eritavoin on nyt niin puhuttua, että tästä pitänee avautua joku kerta erikseen, taas.
Siinä oli tämän päivän mietteet.
torstai 21. helmikuuta 2013
11 kysymyksen haasteen uudet loppukysymykset
Jenny tuolta omasta blogistaan oli heittänyt haasteella. Tosin se haaste oli alunperin täältä tuo 11 kysymystä (johon en kehdannut koskaan tehdä uusia kysymyksiä), mutta Jennypä oli näppäränä naisena tehnyt uusia kysymyksiä. Ja haastanut minut - luonnollisestikaan en vastaa niihin alkuperäisiin kysymyksiin, ne löytyy tuolta aiemmista, vastaukset on lukittu ja oljenkorret käytetty. En myöskään edelleenkään jaksa keksiä uusia kysymyksiä, joten ihan vaan aikani kuluksi räppäilen vastauksia tänne kansan viihteeksi. Semmoista se.
Huomasin tänä aamuna, että jätin eilen yhteen iltatilaisuuteen käsilaukkuni; sisältää rahapussista lähtien kaiken. Paitsi että kotiavaimet, puhelin ja työpuhelin, työpaikan avain ja toimihenkilökortti kulkeutuivat taskuissa / vaatteissa kotiin, joten ei hätää! Siellähän on vaan se tyhjä lompuuki ja jotain papereita jajajaja.. mutta laukku on löydetty, onneksi työkaveri oli poiminut sen talteen ja saan sen toimistolle tänään. Huh.
Mutta ne kysymykset ja vastaukset.
1. Kuka, mikä, mistä?
Minä, ihminen ja Savosta. Alussa oli suo, kuokka ja meidän suku. Sillä meistä tuli tämmöisiä sitkeitä vittupäitä.
2. Elämänfilosofiasi?
"Ketään en kumarra, mutta niskassa liikkuu nikamat." Tuo ketään en kumarra on peruja jo hurjilta teinivuosilta kun päätin angstieni keskellä, että näin se muuten on. Noh, jatkossakin toteutin tähän, mutta lisäsin siihen liikkuvat niskanikamat, koska pakko tässä elämässä on vähän nyökytellä päätään, jotta tietyt ovet aukeaa.. silti, etenkin tässä työssä, olen huomannut että todellakaan ei kannata kumartaa ketään, koska persuus sojottaa vastapelureille ja sitten ollaan ongelmissa.
Lisäksi sovellan "antaa kaikkien kukkien kukkia" lausetta ja "kohtele toisia kuten haluaisit kohdeltavan itseäsi" totuutta.
Ja vielä loppuun "se mikä ei tapa, se vahvistaa" (tai hajottaa.)
3. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?
Lehmä. Ne vaan ovat hienoja eläimiä, mutta sen hienouden oppii vasta, kun niiden kanssa joutuu työskentelemään. Uteliaita, ruuasta pitäviä, seurallisia eläimiä. Bingo! Varmana kakkosena tulee kissa. Notkea, nukkumista rakastava omantien kulkija.. vähän kuin minä, kun miinustetaan tuo notkea.
4. Tekeekö raha onnelliseksi?
Ei se tee. Onnellisuuden pitäisi tulla asioista, joita rahalla ei saa: ystävät, terveys.. Raha kuitenkin helpottaa elämää ja sillä saa hankittua asioita, jotka voivat tehdä välillisesti onnelliseksi. Sanoisin ennemmin, että raha tekee tyytyväiseksi, ei onnelliseksi.
5. Mikä on vitutuksen mittayksikkö?
Vitutuksen mitta yksikkö on ehdottomasti sydämenlyönti / sekunti tai kirosana/sekunti.
6. Harrastukset?
Sekalaista urheiluhommaa allekirjoittaneella; milloin innostun hiihdosta, milloin pyöräilystä, toisinaan jumpista ja sitten en ehdi niihin ikinä. Lukeminen ja tämä bloggailu lasketaan ehkä myös? Ja valokuvaus, joka on sekin katkolla ollut viime aikoina, viikonloppuna olisi tarkoitus kuvailla jos on hyvät kelit..
7.Lempikirja ja se iki-ihana MIKSI?
Niitä on liikaa. Rakastan Enni Mustosen ja Tuija Lehtisen tuotantoa. Enni Mustoselta Maitotyttö on ehdottomasti se rakkain ja Tuija Lehtiseltä en osaa päättää, joku niistä vanhemmista nuorten kirjoista ehkä. Nämä kirjailijat kirjoittaa vaan niin hyvin, että ne kirjat jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...
8. Millainen on hyvä ihminen?
Hyvä ihminen on sellainen, joka kohtelee kaikkia ihmisiä samanarvoisina, arvostaa heidän valintojaan, ei puhu pahaa selän takana vaan jos on sanottavaa niin sanoo sen suoraan, on lempeä.. en minä tiedä, tällä määritelmällä sellaista ihmistä ei ole olemassakaan. Ehkä hyvyys voi olla pienempiäkin asioita tai vain jotain näistä.
9. Missä te ootte ja ooks mäkin siellä?
Täällä ollaan ja valitettavasti et ole täällä.
10. Lempimusiikkisi?
Raskaampi mollivoittoinen jollotus on meikäläisen mieleen. Heviosastoa siis, enkä nyt puhu kaupan kasvishyllyistä. Välillä menee suomalainen tanssimusiikki, ainakin lavoilla käydessä, välillä taas joku popporenkutus jää vaan soimaan mun päähän... korvamatoja.
11. Jos joutuisit loppelämäsi kuuntelemaan joko Eppu Normaalia tai Leevi and the Leavingsia, kumpaa kuuntelisit?
Eppuja. Niissä biiseissä on mun lapsuus - siis laulettiin serkun kanssa näitä lapsena linja-autossa mikkiin aina. Serkku osasi sanat paremmin, koska äitinsä oli ja on edelleen pesun ja linkouksen kestävä Eppu fani.
ps. kopioikaa pois, ei nämä minun olleet ;)
Huomasin tänä aamuna, että jätin eilen yhteen iltatilaisuuteen käsilaukkuni; sisältää rahapussista lähtien kaiken. Paitsi että kotiavaimet, puhelin ja työpuhelin, työpaikan avain ja toimihenkilökortti kulkeutuivat taskuissa / vaatteissa kotiin, joten ei hätää! Siellähän on vaan se tyhjä lompuuki ja jotain papereita jajajaja.. mutta laukku on löydetty, onneksi työkaveri oli poiminut sen talteen ja saan sen toimistolle tänään. Huh.
Mutta ne kysymykset ja vastaukset.
1. Kuka, mikä, mistä?
Minä, ihminen ja Savosta. Alussa oli suo, kuokka ja meidän suku. Sillä meistä tuli tämmöisiä sitkeitä vittupäitä.
2. Elämänfilosofiasi?
"Ketään en kumarra, mutta niskassa liikkuu nikamat." Tuo ketään en kumarra on peruja jo hurjilta teinivuosilta kun päätin angstieni keskellä, että näin se muuten on. Noh, jatkossakin toteutin tähän, mutta lisäsin siihen liikkuvat niskanikamat, koska pakko tässä elämässä on vähän nyökytellä päätään, jotta tietyt ovet aukeaa.. silti, etenkin tässä työssä, olen huomannut että todellakaan ei kannata kumartaa ketään, koska persuus sojottaa vastapelureille ja sitten ollaan ongelmissa.
Lisäksi sovellan "antaa kaikkien kukkien kukkia" lausetta ja "kohtele toisia kuten haluaisit kohdeltavan itseäsi" totuutta.
Ja vielä loppuun "se mikä ei tapa, se vahvistaa" (tai hajottaa.)
3. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?
Lehmä. Ne vaan ovat hienoja eläimiä, mutta sen hienouden oppii vasta, kun niiden kanssa joutuu työskentelemään. Uteliaita, ruuasta pitäviä, seurallisia eläimiä. Bingo! Varmana kakkosena tulee kissa. Notkea, nukkumista rakastava omantien kulkija.. vähän kuin minä, kun miinustetaan tuo notkea.
4. Tekeekö raha onnelliseksi?
Ei se tee. Onnellisuuden pitäisi tulla asioista, joita rahalla ei saa: ystävät, terveys.. Raha kuitenkin helpottaa elämää ja sillä saa hankittua asioita, jotka voivat tehdä välillisesti onnelliseksi. Sanoisin ennemmin, että raha tekee tyytyväiseksi, ei onnelliseksi.
5. Mikä on vitutuksen mittayksikkö?
Vitutuksen mitta yksikkö on ehdottomasti sydämenlyönti / sekunti tai kirosana/sekunti.
6. Harrastukset?
Sekalaista urheiluhommaa allekirjoittaneella; milloin innostun hiihdosta, milloin pyöräilystä, toisinaan jumpista ja sitten en ehdi niihin ikinä. Lukeminen ja tämä bloggailu lasketaan ehkä myös? Ja valokuvaus, joka on sekin katkolla ollut viime aikoina, viikonloppuna olisi tarkoitus kuvailla jos on hyvät kelit..
7.Lempikirja ja se iki-ihana MIKSI?
Niitä on liikaa. Rakastan Enni Mustosen ja Tuija Lehtisen tuotantoa. Enni Mustoselta Maitotyttö on ehdottomasti se rakkain ja Tuija Lehtiseltä en osaa päättää, joku niistä vanhemmista nuorten kirjoista ehkä. Nämä kirjailijat kirjoittaa vaan niin hyvin, että ne kirjat jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...
8. Millainen on hyvä ihminen?
Hyvä ihminen on sellainen, joka kohtelee kaikkia ihmisiä samanarvoisina, arvostaa heidän valintojaan, ei puhu pahaa selän takana vaan jos on sanottavaa niin sanoo sen suoraan, on lempeä.. en minä tiedä, tällä määritelmällä sellaista ihmistä ei ole olemassakaan. Ehkä hyvyys voi olla pienempiäkin asioita tai vain jotain näistä.
9. Missä te ootte ja ooks mäkin siellä?
Täällä ollaan ja valitettavasti et ole täällä.
10. Lempimusiikkisi?
Raskaampi mollivoittoinen jollotus on meikäläisen mieleen. Heviosastoa siis, enkä nyt puhu kaupan kasvishyllyistä. Välillä menee suomalainen tanssimusiikki, ainakin lavoilla käydessä, välillä taas joku popporenkutus jää vaan soimaan mun päähän... korvamatoja.
11. Jos joutuisit loppelämäsi kuuntelemaan joko Eppu Normaalia tai Leevi and the Leavingsia, kumpaa kuuntelisit?
Eppuja. Niissä biiseissä on mun lapsuus - siis laulettiin serkun kanssa näitä lapsena linja-autossa mikkiin aina. Serkku osasi sanat paremmin, koska äitinsä oli ja on edelleen pesun ja linkouksen kestävä Eppu fani.
ps. kopioikaa pois, ei nämä minun olleet ;)
maanantai 4. helmikuuta 2013
Moottoripyörä on moottoripyörä..
.. ja sellainen on tähän taloon tulossa. Mies ajoi kortin viime kesänä (niin teki moni muukin ystävä, tuttava ja kylänmies, muun muassa pikkusisko, miehen pikkusisko ja tämän mies) koska nythän se on tänä vuonna ja tästä eteenpäin kallista lystiä. Ei sillä ettei se kortin hankinta olisi ollut jo nyt ihan hintavaa, mutta ehkä vähän halvempaa kuitenkin.
Noh, minä rakkaudesta tähän mieheen suostuin lähtemään moottoripyörämessuille viime viikonloppuna. Ei siinä mitään, hyvä reissu. Miehen serkku oli oman avopuolisonsa kanssa mukana ja kyllähän siellä tämmöinen toistaitoinenkin viihtyy, jos ei muuta niin arvostelemassa miehen ostoksia "EI, OTAT MUSTAN! NÄYTTÄÄ TYHMÄLTÄ. EI ISTU SELÄSTÄ. NO NYT ON HYVÄ!" - tyylillä. En siunaillut rahan menoa (koska hyvää ja halpaa ei ole keksittykään ja niitten varusteiden on tarkoitus oikeasti suojata), en hermostunut kahden eri myyntipisteen välillä laukkaamiseen, en siihen, että se miehen haluama pyörä on juurikin sellainen, että meikäläinen ajaa huoltoautolla tavaraa perästä enkä siihen, että siellä oli 25 000 muutakin. En myöskään hermostunut siihen, että tämä ei todellakaan ole sellainen "meidän yhteinen juttu" enkä siihen, että mä en saanut sovitella varusteita johtuen tästä edellämainitusta seikasta (joku ois voinu hermostua.)
Se mihin hermostuin melkein, oli vaihteeksi suomalaisten käyttäytyminen tämmöisessä tapahtumassa. Päissään ku peikot, juoppohulluus se vaan leviää. Ei mahtanut monikaan aamulla muistaa, missä oli tullut käytyä. Onko mitään vastenmielisempää kuin umpihumalainen suomalainen kaljamaha hikisenä nahkahousuissa sössöttämässä "saankshh määh ottaa neitishhttä kuvanhh?" NO ARVAAPPAA.
Mutta tästäkin selvittiin, miehen kamu tuli ja pahoitteli tapahtunutta ja kiskoi tyypin seuraavaan suuntaan.
Toinen mikä ei hermostuttanut, mutta aikalailla ällötti, oli se shaissen käry siellä hallissa. Kyllä, väkijoukossa haisi paska siellä ja täällä, muun muassa edellä kuvattujen yksilöitten kaasutellessa täysin estottomasti. Vapaa tila ja kyllä maailmaan pierua mahtuu, mutta on se aika yököttävää velloa massan mukana eteenpäin ja paska haisee ja banjot soi samalla. Jos joku tästä nauttii ilmiöstä, pitäköön sen omana tietonaan.
Kolmas, mikä melkein poltti hermot pohjaan, oli erään hampurilaispaikan työntekijä(t). Ei voi ymmärtää, miten se on edelleen muotia, että kalsarit vilkkuu kuviointia myöten ja housut roikkuu nilkoissa. Ei tyylissä mitään, mutta kun tämä täydennetään hampputukalla ja tyhjällä ilmeellä sekä "täh?" kysymyksellä joka väliin, on selvää, ettei minulta pisteitä ko. henkilölle herunut. Kassapoika oli suklaasilmäinen ilmestys, joka kohtasi jäätävän katseeni tyrittyään tilaukseni. 15 minuutin odotuksen jälkeen (muilla oli jo annokset - ravintola melkein tyhjä) petti minulta hermot ja kävin viileän ystävällisesti kysymässä tilaustani. En huutanut, en raivonnut, kysyin asiallisesti tilaukseni perään. Tässä meikäläisen katseessa vaan on välillä sitä jotain ja ilmainen mansikkapirtelö suorastaan tyrkättiin kouraani. Lähtiessä katseeni oli huomattavasti pehmeämpi.
Neljäs hermoja kiristävä asia oli sitten hotellissa. Kanssaeläjät eivät olleet alkuperäiskansaa, vaan rajanaapureita. Ei siinä mitään, ihan sama ketä ja mistä päin, mutta kai käytöstavat olisi hyvä osata? Saunassa ei yleensä istuta uimapuvut päällä ja suihkussa pestään muutakin kuin kasvot, tiedoksi ja vinkiksi. Myöskään hotellin saunatiloihin ei saa edelleenkään tuoda omia juomia, jos joku tällaiseen yhteen saunasiideriin on sortunut, ottakoon ensi kerralla konjakkilekan mukaan, kun se tuntui olevan nyt uusin trendi. Lisäksi se mekkala ja avoin omien juomien juominen baaritiskiä vastapäätä hotellin ala-aulassa oli jotain, mikä ei mennyt taas jakeluun. Jos minä olisin lyönyt kossupullon pöytään, olisi siinä ollut sanomista portsarilta alta aikayksikön, mutta tässä tapauksessa kukaan ei väräyttänyt ilmettäkään. Se pistää miettimään..
Messut meni siis mukavasti kaiken kaikkiaan. Vaikka minulla ei ole kyseiseen vempaimeen tarvittavaa korttia, eikä minulla ole mitään hinkua sellaista hankkia, ei minulla ole tätä harrastusta vastaankaan mitään (noh, ehkä vähän, mutta ei virallisesti.) Ainoa mikä tässä vähän pelottaa, on se, että jääkö se henkiin kun se hommaa sen välineen ja ajelee sillä, vai pitäisikö tilata jo hautauspalvelusta kestotilaus arkulle ja kukille? Myönnetään, että vähän se kirpaisee, kun tuttava parit suunnittelevat yhteisiä pyöräreissuja "ja sitten kun tekin lähette mukaan" ja minä oikaisen, että niin, kun HÄN lähtee ja minä jään. Tai tulen sillä huoltoautolla. Ehkä saan ukon pehmiteltyä sellaiseen toisenlaiseen pyörään vielä..
Tai ehkä viimeistään 30-villityksessä hommaan itsekin kortin. Tällä hetkellä en sitä hingu, vaan nekin rahat laitan enemmin kameraan tai ulkomaan matkoihin. Mielessä välkkyy uusi Euroopan kiertoreissu.. ja syksyllä Malaga!
Ja mies lähtee häämessuille kiitokseksi tästä reissusta. Se ei vaan vielä tiedä sitä.
ps. onko mulla jotenki lyhyt tuo pinna?
pps. flunssa selätetty! D-vitamiini + sinkki + perusflunssalääkkeet + villasukat = toimii! Ehkä täydellinen lepo liikunnasta teki myös gutaa. Ja Taru sormusten herrasta, korvasin Muumilaakson tarinat Kuninkaan paluulla.
Noh, minä rakkaudesta tähän mieheen suostuin lähtemään moottoripyörämessuille viime viikonloppuna. Ei siinä mitään, hyvä reissu. Miehen serkku oli oman avopuolisonsa kanssa mukana ja kyllähän siellä tämmöinen toistaitoinenkin viihtyy, jos ei muuta niin arvostelemassa miehen ostoksia "EI, OTAT MUSTAN! NÄYTTÄÄ TYHMÄLTÄ. EI ISTU SELÄSTÄ. NO NYT ON HYVÄ!" - tyylillä. En siunaillut rahan menoa (koska hyvää ja halpaa ei ole keksittykään ja niitten varusteiden on tarkoitus oikeasti suojata), en hermostunut kahden eri myyntipisteen välillä laukkaamiseen, en siihen, että se miehen haluama pyörä on juurikin sellainen, että meikäläinen ajaa huoltoautolla tavaraa perästä enkä siihen, että siellä oli 25 000 muutakin. En myöskään hermostunut siihen, että tämä ei todellakaan ole sellainen "meidän yhteinen juttu" enkä siihen, että mä en saanut sovitella varusteita johtuen tästä edellämainitusta seikasta (joku ois voinu hermostua.)
Se mihin hermostuin melkein, oli vaihteeksi suomalaisten käyttäytyminen tämmöisessä tapahtumassa. Päissään ku peikot, juoppohulluus se vaan leviää. Ei mahtanut monikaan aamulla muistaa, missä oli tullut käytyä. Onko mitään vastenmielisempää kuin umpihumalainen suomalainen kaljamaha hikisenä nahkahousuissa sössöttämässä "saankshh määh ottaa neitishhttä kuvanhh?" NO ARVAAPPAA.
Mutta tästäkin selvittiin, miehen kamu tuli ja pahoitteli tapahtunutta ja kiskoi tyypin seuraavaan suuntaan.
Toinen mikä ei hermostuttanut, mutta aikalailla ällötti, oli se shaissen käry siellä hallissa. Kyllä, väkijoukossa haisi paska siellä ja täällä, muun muassa edellä kuvattujen yksilöitten kaasutellessa täysin estottomasti. Vapaa tila ja kyllä maailmaan pierua mahtuu, mutta on se aika yököttävää velloa massan mukana eteenpäin ja paska haisee ja banjot soi samalla. Jos joku tästä nauttii ilmiöstä, pitäköön sen omana tietonaan.
Kolmas, mikä melkein poltti hermot pohjaan, oli erään hampurilaispaikan työntekijä(t). Ei voi ymmärtää, miten se on edelleen muotia, että kalsarit vilkkuu kuviointia myöten ja housut roikkuu nilkoissa. Ei tyylissä mitään, mutta kun tämä täydennetään hampputukalla ja tyhjällä ilmeellä sekä "täh?" kysymyksellä joka väliin, on selvää, ettei minulta pisteitä ko. henkilölle herunut. Kassapoika oli suklaasilmäinen ilmestys, joka kohtasi jäätävän katseeni tyrittyään tilaukseni. 15 minuutin odotuksen jälkeen (muilla oli jo annokset - ravintola melkein tyhjä) petti minulta hermot ja kävin viileän ystävällisesti kysymässä tilaustani. En huutanut, en raivonnut, kysyin asiallisesti tilaukseni perään. Tässä meikäläisen katseessa vaan on välillä sitä jotain ja ilmainen mansikkapirtelö suorastaan tyrkättiin kouraani. Lähtiessä katseeni oli huomattavasti pehmeämpi.
Neljäs hermoja kiristävä asia oli sitten hotellissa. Kanssaeläjät eivät olleet alkuperäiskansaa, vaan rajanaapureita. Ei siinä mitään, ihan sama ketä ja mistä päin, mutta kai käytöstavat olisi hyvä osata? Saunassa ei yleensä istuta uimapuvut päällä ja suihkussa pestään muutakin kuin kasvot, tiedoksi ja vinkiksi. Myöskään hotellin saunatiloihin ei saa edelleenkään tuoda omia juomia, jos joku tällaiseen yhteen saunasiideriin on sortunut, ottakoon ensi kerralla konjakkilekan mukaan, kun se tuntui olevan nyt uusin trendi. Lisäksi se mekkala ja avoin omien juomien juominen baaritiskiä vastapäätä hotellin ala-aulassa oli jotain, mikä ei mennyt taas jakeluun. Jos minä olisin lyönyt kossupullon pöytään, olisi siinä ollut sanomista portsarilta alta aikayksikön, mutta tässä tapauksessa kukaan ei väräyttänyt ilmettäkään. Se pistää miettimään..
Messut meni siis mukavasti kaiken kaikkiaan. Vaikka minulla ei ole kyseiseen vempaimeen tarvittavaa korttia, eikä minulla ole mitään hinkua sellaista hankkia, ei minulla ole tätä harrastusta vastaankaan mitään (noh, ehkä vähän, mutta ei virallisesti.) Ainoa mikä tässä vähän pelottaa, on se, että jääkö se henkiin kun se hommaa sen välineen ja ajelee sillä, vai pitäisikö tilata jo hautauspalvelusta kestotilaus arkulle ja kukille? Myönnetään, että vähän se kirpaisee, kun tuttava parit suunnittelevat yhteisiä pyöräreissuja "ja sitten kun tekin lähette mukaan" ja minä oikaisen, että niin, kun HÄN lähtee ja minä jään. Tai tulen sillä huoltoautolla. Ehkä saan ukon pehmiteltyä sellaiseen toisenlaiseen pyörään vielä..
Tai ehkä viimeistään 30-villityksessä hommaan itsekin kortin. Tällä hetkellä en sitä hingu, vaan nekin rahat laitan enemmin kameraan tai ulkomaan matkoihin. Mielessä välkkyy uusi Euroopan kiertoreissu.. ja syksyllä Malaga!
Ja mies lähtee häämessuille kiitokseksi tästä reissusta. Se ei vaan vielä tiedä sitä.
ps. onko mulla jotenki lyhyt tuo pinna?
pps. flunssa selätetty! D-vitamiini + sinkki + perusflunssalääkkeet + villasukat = toimii! Ehkä täydellinen lepo liikunnasta teki myös gutaa. Ja Taru sormusten herrasta, korvasin Muumilaakson tarinat Kuninkaan paluulla.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Tuhat ja yks flunssan häätövinkkiä
En ole tavannut vielä ketään, joka tykkäisi sairastamisesta. Voiko siitä tykätä? No tuskin.
Fakta on se, että mulla on flunssa, lentsu, räkänauti, nuhakuume, mikä ikinä. Vielä sunnuntaina olin ihan täysissä voimissani (kai?) ja kävin riehumassa kuntosalilla ja rentoutumassa joogassa. Maanantaiaamuna tuntui, että nyt on vähän hassu olo. Tiistaiaamuna heräsin kurkku kipeänä ja nenä tukossa. Ja sitä rataa. Eilen oli aika raskas päivä töissä, kun unohdin ottaa flunssalääkkeet mukaan ja edellisten ottojen vaikutus loppui puolilta päivin..
Tällä hetkellä olo on kaikkea normaalin ja sairaan välimaastosta: päivän kolmas finrexin annos lämmittää mahassa, rinnassa vicksiä, nenän alunen hilseilee niistämisestä, olo on hieman väsähtänyt, villasukat jalassa, happi kulkee tänään kuitenkin paremmin kiitos otrivinin ja allergialääkkeitten. Että kyllä se tästä, ehkä? Kotitoimistopäivä töistä, onneksi. Saa vössöttää villasukissa vicksit rinnuksissa ihan rauhassa.
Edellinen flunssa oli marraskuussa ja kesti sellaiset 3 viikkoa, muun muassa ääni katosi kokonaan pariksi päivää ja hakkaavan yskän takia kävin jopa näyttäytymässä terveyskeskuksessa. Mitään se ei kyllä auttanut, kotiin ja burana huuleen niinkuin tähänkin asti. Muistan, kun itkin jo lapsena äidille "MIKS AINA MINÄ?" kun sairastin perinteisen poskiontelotulehduskierteen aina kevättalvella. Mie olen tämmöinen flunssasiivilä, nähtävästi, vaikka mielestäni hankaan pestä käsiäni jatkuvalla syötöllä ja koetan pitää vastustuskyvyn korkealla.
Ystäväni google tietää kertoa minulle, että lapset sairastavat flunssan noin 5 - 10 kertaa vuodessa ja aikuinen siinä 1-5 tietämillä. Ja sitten minun mies joka sairastaa noin 5 vuoden välein yhden flunssan. Jos sitäkään.
Aloitin syömään D-vitamiinia ja sinkkiä tammikuun loppupuolella ja toivon, että tämä ois nyt viimeinen flunssa hetkeen. Että josko niistä ois apua? Ainakin toivoa sopii. Flunssan häätöön on varmaan niin paljon keinoja kuin tällä pallolla on ihmisiä. Jokaisella on joku oma vinkki tai perinne. Siinä suhteessa inhatauti, että siihen ei mitään lääkettä oikeastaan ole. Viruksen perkeleet kun ovat sellaisia.
Itse noudatan villasukat-finrexin-otrivin linjaa tässä asiassa. Helpottaa edes vähän. Myös nukkuminen auttaa. Ja lapsena miltä tahansa sairaudelta pelasti Muumilaakson tarinat, niitä en olekaan vielä kokeillut tänään..
Se positiivinen puoli tässä taudissa on, että normaali elämä onnistuu melko hyvin. Toisin kuin jossain noroviruksessa, jota vältän kyllä kuin ruttoa.. Ei ole vielä osunut kohdalle *koputtaa puuta*ja toivottavasti ei osukaan. Hyh.
lauantai 26. tammikuuta 2013
Viikot vierii, päivät kuluu ..
Mulla oli todella, todella hyvä päivitysidea. Se vaan sujuvasti unohtui. Tyhjä paperi edessä, melkein iskee paniikki, mitä tähän pitäisi kirjoittaa?
Mietin tätä blogin pitämistä yhdellä iltalenkilläni. Pikkutyttönä (ja vähän isompanakin) tuli pidettyä kunnon päiväkirjaa. Sen kirjoittaminen vaan jäi, mutta en minä tännekään osaa syntyjä syviä kertoa, eikä varmaan tarvitsekaan. Kunhan jotain pohdiskelen, postailen ja jätän jälkeni jälkipolvia varten.
Olen törmännyt muutamaan sellaiseen blogiin, jossa ihminen tilittää kaiken sormenpäitään ja varpaan kynsiään myöten maailmalle, omalla nimellään. Ei kuulosta meikäläisen hommalta. Varmasti, jos tätä blogia lukemaan eksyneet sattuvat olemaan samalta paikkakunnalta kuin meikäläinen, niin tunnistavat halutessaan minut. Toisaalta, mitä väliä, mutta toisaalta, miksi kertoisin täällä kaiken nimeäni, osoitettani ja suurinpiirtein sotuani myöten? Noh, se siitä.
Tämä viikko oli aikamoista haipakkaa. Kilometrejä kertyi auton mittariin työn takia reilut 700, mikä ei jollain mittapuulla ole paljon, mutta minun mittapuulla ihan riittävästi. Viikko meni kuitenkin rattoisasti ja vahvisti omaa uskoa siihen, että olen omalla alalla ja oikeassa työssä. Ainakin tällä hetkellä. Tulevaisuudessa on vielä monta mustaa aukkoa ja muuttujaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin.
Maanantaista en muista enää muuta kuin superrankan cross training tunnin. Ohjaaja on aivan loistava ja saa kyllä tekemään kaikkensa tunnilla. Lihakset hapoilla ryömin kotiin, hyvä kun jalka nousi enää portaissa.
Tiistaina kävin hierojalla. Olen käynyt aiemmin eräällä naishierojalla, joka hieroo kotonaan. Hänen tyylistään en oikein tykännyt, tuntui ettei siitä ole mitään apua. Nyt menin samalle hierojalle, jolla avomies käy. Aivan huipputyyppi, hinta-laatusuhde kohdillaan. Ainoa mikä vähän mietitytti, oli sen hierojan tyyli puhua puhelimessa: se mies kuulosti jo valmiiksi niin veemäiseltä, että sai minussa aikaan pientä kiehumista. Vannoin, että yksikin alatyylinen naisherja, niin nostan sellaisen aitofeministisen äläkän, että setä on ihmeissään. Mies osoittautui kuitenkin tosi mukavaksi, kun jutun alkuun päästiin. Loppukeskustelut pidettiin tulevasta ja olemassa olevasta ruokakriisistä joka vain pahenee, sekä kolmannesta maailman sodasta, jonka syttymiseen me molemmat uskotaan. Selkä- ja niskajumit katosi pois, lihakset ei kipeytyneet. Illan kruunasi vielä jooga. Ah.
Keskiviikkona tein kasvissosekeittoa (kasvissuikalepussi - kasvisliemikuutio vettä - kolmen juuston ruokakerma) ja mies yllätti syömällä mukisematta ja nurisematta. Kehui vielä. Oisin tippunut tuolilta, vaan onneksi istuin lattialla. Vanha koira oppii näköjään sittenkin uusia ruokia tai sitten se soppa onnistui erityisen hyvin. Tai sitten tämä vanha koira on tehnyt koiruuksia, joita ei ole vielä tunnustanut...
Torstaina tein superpitkä työpäivän ja olin ihan naatti kotiin tultua. Kävin lenkkeilemässä kuitenkin vielä illan päälle, sillä hain erään nettikirppisostokseni toiselta puolelta kaupunkia. Hyvä tunnin lenkki samalla, mitä nyt jalka lipsui kadulla tyyliin kakseteenykstaakse.
Perjantaina kävin laittamassa jälleen kynnet kuosiin. Olen koukussa geelikynsiin, auts. Kesäksi ne saavat jäädä... mutta kerrankin kesään on vielä onneksi matkaa ;) Tällä kertaa on tuollaiset kirkkaan lilat kynnen päät ja vähän glitteriäkin seassa. Tähän asti on menty melko tummilla väreillä tai sitten perustyylillä eli ranskalaisella manikyyrillä. Hyvä näillä on naputella.
Tilipäivä saa yleensä hymyn huulille, niin tapahtui eilenkin, mutta apteekissa käynnin jälkeen hymy hyytyi. Onnistuin hassaamaan yli 100 euroa siihen puljuun ja ostin ihan perusjuttuja, joukossa oli tosin muutamia reseptijuttuja kuten allergialääkettä vuoden tarpeiksi (syön 3 päivässä) mutta huh huh. Jossain vaiheessa tuli mieleen siinä tiskin takana istuessa ja farmaseuttia odotellessa, että onkohan nämä kaikki oikeasti ihan tarpeellisia, sen verran iso läjä siinä sitä pakettia ja purnukkaa oli. Hikeä otsalta pyyhkien poistuin paikalta ja kiersin visusti kaikki kaupat, kuten kirjakaupan. Toinen kiroilun aihe oli sitten tankkaaminen. Pakko mikä pakko, jos meinaa töitä tehdä ja liikkua livakasti paikasta toiseen. Onneksi tavallisina toimistopäivinä voin siirtymiset hoitaa apostolinkyydillä.
Eilen illalla tuli tehtyä vielä heräteostos eräästä facebookin ryhmästä:
Retroo retroo..
Hinta oli katkeransuolainen, mutta on se aika nätti. Suorastaan todella nätti. Toivottavasti koko kuvaus pitää nyt tosiaan paikkaansa. Naulaan tuon seinälle koristeeksi jos en mahdukaan siihen!
Nyt vapaapäivän kunniaksi hiihtämään mukavan lauhassa kelissä.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Kuolema on kauppamies
"Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava. Kun sitten poistuu varmistin, pois henkäys viimeisin.."
- Samuli Putro
Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.
Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.
Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.
Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään, kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas? Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.
Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.
Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.
- Samuli Putro
Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.
Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.
Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.
Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään, kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas? Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.
Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.
Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Kesäloman raisut riemut eli Turun reissu
Maanantaina aamuna startattiin tosiaan Tamperetta kohti. Matkaseura koostui miun sisaruksista sekä tädistä. Ensimmäinen pysähdys tehtiin Lapinlahdella, josta tankattiin. Vaajakosken kohdalla rupesin miettimään, että vittujen kevät, tämä auto vetää tosi huonosti ja tökkii, enkö minä osaa ajaa tällä..? Sisko naureskeli, että oot niin paska kuski, että et vaan osaa ajaa, kun kirosin, että tämä ei lähde edes ykkösellä liikkeelle. Noh, selvittiin jotenkuten surkeesti Tampereelle serkun ja serkun muksujen luo.. Päätettiin ruokailun jälkeen lähteä Ideaparkkiin shoppailemaan - sisko ajoi ja minä menin serkun kyytiin. Matkaa oltiin taitettu noin kilometri, kun sisko soittaa, että tämä auto on muuten ihan paskana, ei tämä kulje. No sitähän mieltä minäkin, jo 300 kilsaa sitten.
Ajettiin Fixuksen pihaan, kun eka arvelu oli, että jarru on jumissa. No ei olleet, se selvisi eräällä nyrkkipajalla. Tulpat sen sijaan oli mustat ku Arabian yö ja öljyä oli 2 litraa liikaa. Nice. Öljyä pois ja uudet tulpat ja pientä karstojen polttoa moottoritiellä - vka ei tällä kuitenkaan korjautunut, vaan ajettiin sitten merkkiliikkeeseen, johon auto jätettiin. Käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, mitä ainetta minä olin sinne tankkiin laskenut - kuitti oli onneksi mukana. Myös niistä "uusista" tulpista käytiin pientä sananvaihtoa. Mulla oli kuitenkin kuitti niistä ja näin itse, että ne olivat oikeasti uudet tulpat. Nyt 30 kilsan jälkeen ne oli jälleen mustat. Jahas.
Auto jäi parkkiin liikkeeseen ja me suunnattiin 6 tunnin autokorjaamohengailun jälkeen rantasaunalle saunomaan. Nälkäkin oli jumalaton jo siinä vaiheessa ja jotta kaikki ei menis niinku Strömsössä, serkku otti vielä pikavoiton kameratolpasta.
Rantasaunailun jälkeen mieli oli kuitenkin jo parempi ja jaksoi jo nauraa koko hommalle, että miten voi olla tämmöinen tuuri. Lisäkis, oltiin me varmasti aika hauskaa seuraa siellä nyrkkipajalla sekä merkkikorjaamolla, kolme naista, joilla aika heikko tietämys autoista loppujen lopuksi :D
"Kato, mulla on uus käsilaukku, viime viikolla osti., eiks oo ihana!"
"Mä kävin jalkahoidossa.. kivat kesävarpaat!"
"Oisko kannentiiviste? Jakohihna? Mäntä? Termostaatti? Joku venttiili? En mä enempää osaa näitä osia!"
- muun muassa nämä olivat aiheet auton korjauksen lomassa ;)
Mun serkun tuleva koti. Ihana vanha koulu..
'
Ajettiin Fixuksen pihaan, kun eka arvelu oli, että jarru on jumissa. No ei olleet, se selvisi eräällä nyrkkipajalla. Tulpat sen sijaan oli mustat ku Arabian yö ja öljyä oli 2 litraa liikaa. Nice. Öljyä pois ja uudet tulpat ja pientä karstojen polttoa moottoritiellä - vka ei tällä kuitenkaan korjautunut, vaan ajettiin sitten merkkiliikkeeseen, johon auto jätettiin. Käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, mitä ainetta minä olin sinne tankkiin laskenut - kuitti oli onneksi mukana. Myös niistä "uusista" tulpista käytiin pientä sananvaihtoa. Mulla oli kuitenkin kuitti niistä ja näin itse, että ne olivat oikeasti uudet tulpat. Nyt 30 kilsan jälkeen ne oli jälleen mustat. Jahas.
Auto jäi parkkiin liikkeeseen ja me suunnattiin 6 tunnin autokorjaamohengailun jälkeen rantasaunalle saunomaan. Nälkäkin oli jumalaton jo siinä vaiheessa ja jotta kaikki ei menis niinku Strömsössä, serkku otti vielä pikavoiton kameratolpasta.
Rantasaunailun jälkeen mieli oli kuitenkin jo parempi ja jaksoi jo nauraa koko hommalle, että miten voi olla tämmöinen tuuri. Lisäkis, oltiin me varmasti aika hauskaa seuraa siellä nyrkkipajalla sekä merkkikorjaamolla, kolme naista, joilla aika heikko tietämys autoista loppujen lopuksi :D
"Kato, mulla on uus käsilaukku, viime viikolla osti., eiks oo ihana!"
"Mä kävin jalkahoidossa.. kivat kesävarpaat!"
"Oisko kannentiiviste? Jakohihna? Mäntä? Termostaatti? Joku venttiili? En mä enempää osaa näitä osia!"
- muun muassa nämä olivat aiheet auton korjauksen lomassa ;)
Ihana rantasauna.
Hyppäsin hyiseen veteen ja talviturkki jäi sinne :)
Seuraavana aamuna startattiin kohti Turkua. Reissuhan olis menny vituiksi autorikon takia, ellei ihana kaveri olisi lähtenyt toiseksi kuskiksi :) Meillä oli sopivasti hotellivarauksessakin yks paikka liikaa, kun toinen serkkutyttö perui viime hetkellä lähtönsä, eikä hänen paikkaansa oltu vielä peruttu.
Turkkuseen!
Maisemia matkalta
Auton merkki ei ehkä luotettavin, mutta Tipu kulki! ;)
Minne me oltiinkaan menossa?
Matkalla näkyi yhtä ja toista.. kameran kanssa viihtyy pitemmälläkin automatkalla.
Naantali - missä Sauli??
"Minä olen tämän talon ainut siivooja. Nimeni on Emma."
Rouva Vilijonkalla oli lapset hukassa
Muumitalo!
Haisuli pidätettynä
Vihkikuva :D
Muikkustelin
Noidan mökki
Hattivatit
Drontti Eedward
Meri.
Muumimamman kukkapenkki
Vankisellissä
Vanhaa Naantalia
Kärryt, I think so
Kahvila, jossa oli niin tyly palvelu, että lähdettiin pois eikä ostettu mitään, vaikka olikin ihania leivoksia..
Ihanat talot <3
Muumimaailmasta suunnattiin Hesen kautta Turun Caribia hotelliin uimaan ja laskemaan liukuja... Majoituttiin keskustassa ja käytiin Fransmannissa ahtamassa napamme täyteen. Siitä sitten lapset nukkumaan miun siskon kanssa ja loput suunnattiin tutkimaan Turkua. Ihania vanhoja taloja, jokilaivoja...
Kirkko!
Mikael, muttei se ilmaveivi-Mikke, vaan se kolahemmo.
'
Iltapala...
Seuraavana aamuna tempaistiin rytmiryhmä liikkeelle jo kahdeksan maissa. Edellisenä iltana ryömin omaan huoneeseeni serkun mukana. Lapsien nukuttaja koisasi minun sängyssä - tarkoitus oli, että minä vaihdan huonetta / sisko herätetään ja lähtee omaan huoneeseen. No siinä mihinkään kukaan jaksanut lähteä, mutta kolme pientä (ja vähemmän pientä) ihmistä sopii kyllä samaan sänkyyn ;)
Hotellin aamupalat, nam, ja söin itteni taas ihan palloksi. Miten se on mahdollista, että ihan perusruoka (puuro, leipä, leikkeleet, hedelmät..) maistuu aina niin paljon paremmalta reissussa ja hotellin aamupalalla? Ei tajua
Päivän ensimmäinen kohde oli Turun palosta aikanaan säästynyt Luostarinmäen käsityöläiskortteli. Tykkään historiasta ja etenkin Suomen historiasta ja vanhat jutut kiehtoo. Hieno ja vaikuttava paikka.
Kuvasarjaa käsityöläiskorttelista:
Ihania vanhoja rakennuksia ja tervattuja tikapuita..
Pihat oli tiiviitä sisäpihoja, tää on ylemmän kuvan tönön vastakkainen rakennus
Satulasepän työpiste
Kärrynpyöriä
Yhdeltä pihalta
Ihana uuni
Tällainen lautaskaappi ois kiva
Tosi vanha postikortti postitoimistossa esillä
Maisemakuva :)
Vanhoja suomalaisia tupakkapakkauksia, pikkasen siistimpiä kuvia kuin nykyään!
Näkymää korttelista. Tiiviisti rakennettu :)
Osassa rakennuksia oli asuttu 1960 ja 1980-luvuille saakka, jonka jälkeen niistä tuli museon omaisuutta,
Ulisen näiden tavaroiden perään, tuo lipasto..
Nämä huonekalut..
Tämän tyyppinen kehto löytyy anoppilasta!
Ihanat ikkunanpielet
Voi miksi mä synnyin väärälle vuosisadalle?
Työtiloja
Soitinverstas
Tartteeko enää sanoa, että haluan tuon sohvan?
Nuotteja
Tupakkaviljelys, joka on erityisluvalla perustettu. Ei jatkojalostukseen.
Skruikka! Siis orava. Niitä oli monta.
Tätä paikkaa kolutessa todettiin serkun kanssa ehkä noin kymmenen kertaa, että me ollaan ihan väärän vuosisadan lapsia. Molemmat on historiaan hurahtaneita ja tuolla oli hienoa.. Mutta vielä hienompaa oli luvassa, kun matkaa jatkettiin Brinkhallin kartanoon. Meille se paikka on aina ja ikuisesti Hovimäki; siellä on kuvattu kyseinen historiallinen tv-sarja :) Fiktiotahan se koko homma on, mutta me ihan tosissaan odotettiin milloin opas kertoo Lindhofien sukupuusta.. ;)
Taas kerran: väärän vuosisadan lapset. Ja tuo paikka oli meille ultimate Hovimäki faneille hieno kokemus
. 
Mikä Brinkhall.. Hovimäki se meille on!
Hieman rapistunut sitten sarjan kuvausten tai sitten kuvaa on paranneltu..
Ulkorakennus
Pienenä pisteenä koko seurue kartanon rappusilla.
Kallioilta kuvattuna
Merinäköalaa kallioilta
Omistajaheppu.. mut ne Lindhofit?
Ainoa takka, mikä kartanoon oli jätetty
Ihanat seinämaalaukset
Ja ne huonekalut. Voih.
Ne klassiset portaat!
Brinkhallista suunnattiin keskustaan syömään ja pienen sekoilun jälkeen oltiin ähkyssä. Siitä sitten toinen seurue lähti takaisin Tampereelle ja mie ja serkku lastensa kanssa lähdettiin vielä Ruissaloon.. Pitsihuvilat ja meri = mistä sais tommoisen talon? Koukattiin pikaisesti Turunlinnan ja sataman kautta samalla.
Heinäseipäät keskellä kaupunkia :)
Turunlinna
Tuo kärpäsen lika olen minä.. ja taustalla Turunlinna
Ruissalosta
Ulisen ja ulvon ihastuksesta
Meri
Tää ois aika hieno..
Erään kahvilan pihasta löytyi vihannesten myyntipiste :)
Reissu oli oikein mukava. Väsyneenä tultiin takaisin Tampereelle ja alettin olla jo hervottoman hysteerisiä. Unet ja aamulla auton lunastus korjaamosta - ja kulkee taas! Laskun maksajaa selvitellessä.vielä. Koukattiin Ideaparkkiin lähtiessä. Alelaareista löysin kaksi mekkoa, hameen ja paidan.. 4,5 tunnin ajomatka kotiin ja illalla perillä. Väsynyttä, mutta hitsin hyvä reissu oli kaikkineen :) Kotin tulin siis toissapäivänä.
Kiitän ja kumarran koko seurueelle, etenkin kiitokset H, kun lähdit kuskiksi hädän hetkellä :) Kiitos myös molempiin autokorjaamoihin, joissa oli mukavia miehiä ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)