Tunnetko itsesi?

Töissä on meneillään mielenkiintoinen koulutus, joka on osana meidän organisaation muutosta. Tähän koulutukseen liittyi osaksi itsensä tunteminen / arviointi ja työkaverit arvioivat sinua ihmisenä samalla menetelmällä. Tämä tapahtui käytännössä niin, että viisi henkilöä saivat sähköpostiin arvioinnin, jossa piti antaa erilaisiin väittämiin numeroita 1 - 4. 1 kuvasi parhaiten sopivaa adjektiivia ja 4 vähiten sopivaa. Itsehän täyttelin näitä arviointeja silloin Espanjasta palattuani, samoilla silmillä! Eilen saatiin sitten tulokset näistä sekä tulkintaopas tähän hommaan.

Oma arvioni oli lyhyesti seuraavanlainen: olen tyypiltäni eniten Innostaja - innostava, vaikuttava, visionääri, avoin, spontaani, mukaansatempaava, päätän mielipiteen pohjalta, otan riskejä. Työkavereitten arvio osui lähes samaan, mutta lisäksi olen heidän mielestäjään Käynnistäjä: suorapuheinen, nopeasti päättävä, vastuuseen vakavasti suhtautuva, tehokkuuteen ja tulokseen pyrkivä, otan riskejä, päätän tiedon pohjalta. Okei, ei siinä mitään, allekirjoitan aivan täysin. Hämmästyin, kun oma arvio oli heittänyt vähän kauemmas tuosta "suorapuheinen" osiosta - sitä kun satun olemaan.

Kehitettävät piirteet sen sijaan sattuivat näin: ärsyttävä, epärealistinen, huolimaton, suurpiirteinen, itsekeskeinen, loukkaava ja jyräävä, epäempaattinen, dominoiva, pelottava, tunteeton. Näistä allekirjoitin samantien kaikki muut, paitsi huolimattoman ja suurpiirteisen. Pohdin myös pitkään ja hartaasti tuota epärealistista, mutta jopa sen suostun allekirjoittamaan. Samoin nuo dominoivat ja pelottavat - myönnetään. Mutta huolimaton ja suurpiirteinen?! Minäkö?! Aina satalasissa kaiken teen töissä ja mahdollisimman tarkasti ja ja ja ja ja EI PIDÄ PAIKKAANSA!
Kunnes sitten illalla tajusin, että perkele, tämähän on enemmän kuin paikkaansa pitävä. Meillä oli kokous ja allekirjoittanut on sihteeri. Arvatkaa, oliko vähän viime tipassa kaikki? Arvatkaa, oliko vähän suurpiirteisesti tehtynä esityslista? Että oliko puolihuolimattomasti väsättynä vähän kaikki - vaan hyvä kokous pidettiin, naureskeltiin tälle ja todettiin porukalla, että ei se ihan metsään mennyt.

Avokkaalle selitin illalla puhelimessa tätä ja häntä nauratti: semmonenhan sää olet, jätät avaimet ja puhelimet vähän mihin sattuu, pöytä lainehtii välillä tavaroista.... sitten kun mitta tulee täyteen, kaikki menee paikalleen ja pysyy paikallaan. Kunnes taas ollaan siinä suurpiirteisessä tilassa. Mie ajattelin ihan liikaa tätä arviota työelämään, totta kai, enkä tajunnut sitä kokonaisuutta. Totta kai sitä on kokonaisuutena sielläkin esillä.

Jaa-a, aina sitä oppii jotain uutta, jopa itsestään. Huvittavinta tässä arvioinnissa oli se, että vanhemmilla kolleegoilla nämä omat arviot sattuivat melkein tasan siihen, mihin työkaverit olivat arvioineet. Ikä tuo viisautta ja itsetuntemusta, näemmä. Sitä kuvittelee olevansa valmis jo nyt, hupatusta...

**
Vein eilen kaikki kesävaatteet pois ja toin tilalle talvivaatteita. Passaa nyt tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan tai sataa vaikka pieniä akkoja äkeet selässä. Minä olen valmis, talvi! Hrrr.

Olen tässä ootellut, että astianpesukone lopettaisi pesemisen - nyt on mennyt huuhteluvaiheessa jo 45 minuuttia normaalin 30 minuutin sijaan - jotta mahtaako tuo lopettaa koko päivänä? Onneksi on etätyömahdollisuus, voi vaikka vahtia tuota konetta.. Astianpesukone 1980-luvun alusta ei nauti niin suurta luottamusta tässä huushollissa, että sen tohtisi tuohon jättää yksin hurisemaan, ei todellakaan.

Vauvan kuolemasta on nyt 2 viikkoa. Ei meinaa vieläkään upota kaaliin tuo asia. Sokkivaihe lienee ohi itsellä, mutta surutyövaiheeseen pääsy kestää ja kestää, kun pään täyttää niin moni muukin asia - ehkä kuitenkin jollain tapaa sitä on jo tehnyt ja päässyt itse siinä asiassa eteenpäin. Päässä takoo ajatus, että "ei tämä ole minun elämää", vaikka koskettaahan se minunkin elämääni. En tiedä, sekavaa on. Omaa elämää koskevia isoja asioita pitäisi lähiaikoina saattaa eteenpäin ja päättää. Avokas sen sijaan on lamaantunut meidän omista asioista lähes kokonaan: hänen päänsä täyttää liian moni asia, tuon kuoleman lisäksi on esimerkiksi pitkä lista tekemättömiä töitä, jotka ärsyttävät häntä. Silloin loppuu päätöksen teko ja ajattelu omien asioiden puolesta tässä perheessä häneltä. Haluaisin teettää tuon saman profiilitehtävän hänellä, voitaisiin vähän tarkastella tuloksia, mihin nurkkaan hän tuossa asettuu...

Hautajaiset ovat viides päivä. Tiedän jo ennakkoon, mitä on tulossa, kun yhdet vauvan hautajaiset ovat takana. Tulossa on lento suoraan helvettiin. Voi perkele.

Iloa ja surua samalla viikolla

Kuvat kertovat puolestaan siitä iloisesta viikosta Espanjan auringon alla. Matka meni mukavasti muutamaa pikku kömmähdystä lukuunottamatta (sisältää mm. myöhästymisen jatkolennolta Lontoossa), mutta kotona ollaan ja mukavat muistot jäi.

Surua viime viikolla oli uutinen siitä, että avokkaan sisaren vauva kuoli. Raukkaparka ei koskaan ehtinyt syntyäkään, sillä vauva todettiin kuolleeksi samana aamuna, kun olisi pitänyt syntyä sektiolla. Matto lähti kyllä jalkojen alta Espanjassa ihan täysin, kun avokas soitti tapahtuneesta. Dejá vu sanan varsinaisessa merkityksessä, viimeksi kesäkuussa tällaista asiaa käsittelin - ja käsittelen edelleen. Ei pysty käsittämään, ei jaksa pieni ihminen ymmärtää. 

Tiedossa on raskaimmat hautajaiset ikinä. 

Back to 80's?

Olen viettänyt nyt kaksi yötä hotellissa, joka on aikakapseli 80-luvulle. Puitteet ovat ihan kivat, normihotellisettiä valkeilla lakanoilla ja kirjavilla sohvilla - mutta jotenkin tää on vaan niin kasari. En sano, että se olisi huono, en toki.

Miten tämä kasarihenkisyys sitten ilmenee?







Lounaspöydässä se kasariteema näkyy kaikista parhaiten. Pateet, ranskankermamössöön tehdyt salaatit, kaikki vähän epämääräisen näköiset uuniruuat.. eilen oli pallasta tattikastikkeella. Kuulostaa hyvältä, tuoksui hyvältä, näytti mössöltä. Odotan, koska keittiöstä tuodaan se jokaisen kasarikakaran raamattu Mikroruuat - kuinka valmistat ruokaa mikrolla. Äidillä on muuten sellainen.

Jälkkäripöydässä on paljon täytekakkuja. Kermakakkuja, suklaakuorrutteisia höttöunelmia ja mansikkaa. Odotan sitä hedelmäcoctailpurkkikakkua eli siis sellaista kakkua mikä oli aina kotona kun oli lapsi. Siinä oli pirusti kermaa ja päällä ne hedelmäcocktailpurkin hedelmät tai vaihtoehtoisesti appelsiinia ja kiiviä. Kakku oli tosi hyvää, en sitä sano, kiitos vaan äidille ja mummolle siitä, mutta olen vieläkin vähän katkera, etten koskaan saanut niitä kiivihedelmän paloja syödä siitä kakun päältä, hieman yliherkkyyttä sitrushedelmille kun tuppaa olemaan. Vieläkin kaihertaa...

Tätä kasariteemaa on todella vaikea selittää sanoin, se pitäisi joko kuvata tai itse kokea. Itsehän istuin eilen kuin nyrkki silmään tähän hotelliin, olin tosin 1970 luvun hameessa, mutta lähempänä hotellin teemaa kuin yksikään jakkupukutäti 2010-luvulta.

En todellakaan sano, että 1980 luku olisi ollut huonoa aikaa. Satun olemaan loppupään tuotosta ja enemmän lapsuuteni ajoittuu lama-aikaan 1990-luvulle, mutta hei, onhan tämäkin edelleen ihan pirun kova hitti!
Ja ehkä tuo kasarius tässä hotellissa on sitä jotain, minkä takia täällä on itseasiassa aika kotoisaa.
Vaatetusta sen sijaan en kaipaa sieltä 1980-luvulta, passaa vaan yläkuvaa tarkastellessa miettiä, että miksi... Toisaalta, ei ne nykypäivän rytkytkään niin kaksisia ole. Itse vedän rajan sinne 1970-lukuun, mitä vanhoihin vaatteisiin tulee.

ps. tää päivä töitä ja sitten alkaa se paljon puhuttu ja odotettu loma! Málaga ja tarkemmin ottaen Mijaksen kylä, täältä tullaan!!

Mistä tulee hyvä mieli?

Minä - ikuinen pessimisti, sarkasmin, ivan ja mustan huumorin vakiokäyttäjä ja kannattaja - pohdin, mistä tulee hyvä mieli. Päädyin siihen lopputulokseen, että hyvä mieli koostuu pienistä asioista. Tättärää, ei varmaan mikään uusi ja ihmeellinen innovaatio, mutta siihen lopputulokseen minä nyt tulin.

Mistä tulee minulle  hyvä mieli?

- siitä, kun töihin lähtiessä ja töistä tullessa mies tulee halaamaan ja suukottamaan
- siitä, että aurinko paistaa
- siitä, että toinen on keittänyt valmiiksi teetä
- siitä, että joku kehuu sinua
- siitä, että saa tehdä työtä, josta pitää
- siitä, että saa välillä vain olla
- siitä, että näkee, miten eläin on tyytyväinen ja sen on hyvä olla
- siitä, että ystävä soittaa
- siitä, että lukee hyvän kirjan
- siitä, että onnistuu missä tahansa asiassa
- siitä, että toinen onnistuu
- siitä, että lapsi oivaltaa jotakin
- siitä, että kaikki rästitehtävät on suoritettu
- siitä, kun on saanut kammettua itsensä lenkille / muuten liikkumaan
- siitä, että saa hyvää ruokaa
- siitä, että saa nauraa
- siitä, että asunto on siivottu
- siitä, että sängyssä on puhtaat lakanat (mielellään toisen vaihtamana)
- siitä, että illalla saa sanoa toiselle hyvää yötä.

Ja listaa voisi kirjoittaa vaikka kuinka kauan. Näitä asioita yhdistää melko pitkälle se, että ne ovat ilmaisia. Sen hyvän mielen voi saada ilmaiseksi. Onni ja hyvä mieli ei mielestäni tule ostamalla, kyllä, tämäkin klisee piti tähän tekstiin saada. Toki rahalla on vaikutusta siihen, miten sinä pärjäät yleisesti elämässä muuten - jos ei ole kattoa pään päällä, voi olla vähän ankeaa. Mutta voiko silti olla hyvä mieli, edes hetkittäin? Ja ennen kaikkea, salliiko ihminen tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa itselleen ne pienet onnen ja hyvän mielen hetket. Uskaltaako sitä höllätä sen verran, että voisi iloita ja olla hyvällä mielellä jostakin asiasta, vaikka siitä, että kaikki rästityöt on tehty, vai pitääkö juosta jo kohti uutta tehtävää ja suoritusta?

Joskus naistenlehtiä selatessa tulee tunne, että koska ollaan suorituskeskeisiä, on suorituksesta saatava aina palkinto. Usein palkinto on lueteltu uudeksi vaatteeksi, hieronnaksi, skumppalasilliseksi tai muuksi aivan upeaksi ja ylelliseksi asiaksi. Ja taas haluan käännellä tätä asiaa: tarvitseeko sen olla niin erityistä ja spessua juttua? Voisiko se olla ihan arkinen asia? Tarvitseeko sen maksaa? Koska hyvää mieltähän siitä palkinnosta havitellaan, olettaisin.

Hyvästä mielestä päästään onnellisuuteen.
Vaikuttaako lama ihmisen onnellisuuteen? Onko sittenkin niin, että minäkin olen näin onnellinen vain siksi, että minulla on parisuhde, koti ja työpaikka - voisinko olla yhtä onnellinen ja hyvällä mielellä, jos olisin vaikka työtön? Tai parisuhde päättyisi ykskaks? Tästä asiasta tuli mielestäni dokumenttikin joku aika sitten, pitäisi tarkistaa Yle Areenasta, löytyykö sieltä.

"Onni on omien korvien välissä", siinä on lause, jota pyrin noudattamaan. Ei kukaan muu voi määritellä sinua ja sinun onnellisuuttasi, mutta voi toki vaikuttaa niihin. Silti se olet sinä, joka päätät, oletko onnellinen vai et. Voiko sen päättää? Sanoisin, että voi. On vain päätettävä, oletko ensinnäkin taistelija vai luovuttaja. Miten sitkeästi päätät voittaa vaikeudet vai lannistutko saman tien. Jos on vaikeata, on vain päätettävä voittaa ne vaikeudet. Onnellisuus ei tule, se pitää rakentaa omin avuin, sieltä omien korvien välistä.

 Minulla on tunne, että se talvisodan aikainen taisteluhenki on kadonnut Suomesta lähes kokonaan. Tuntuu, että jokainen valittaa miten ahdistaa, miten ankeaa on ja mielenterveysongelmat vain kasvavat. Kaveri saatetaan jättää ihan yks kaks.
Toki ympäristö on muuttunut sitten talvisodan, mutta väittäisin silti, että jos esimerkiksi kaikki ne leskeksi jääneet naiset olisivat heittäytyneet yhteiskunnan holhottavaksi, kun meni vähän huonosti, niin hukassa oltaisiin oltu jo ennen 1960-lukua. Vaan ei, he keräsivät itsensä, keräsivät elämänsä ja puskivat niin pirusti eteen päin. Olivatko onnellisia sitten lopuksi? Väitän, että surutyön ja sen sitkeän tekemisen jälkeen hekin saavuttivat vielä onnellisen elämän. He valitsivat sen itse. Kolikon kääntöpuolena oli jäädä makaamaan ja antaa elämän valua hukkaan.
Tuota talvisotalaista taisteluhenkeä kun virtaisi meissä kaikissa, niin monessa asiassa voisi olla enemmän järkeä.

Eilen illalla tuli 45 minuuttia special: Ratikkaa vahvempi tyttö. 11-vuotias voimistelijatyttö jäi raitiovaunun alle, menetti toisen jalkansa, kuntoutui ja taisteli niin perkeleesti yhdessä perheensä kanssa, että pääsi takaisin kisakentille. Olen katsonut dokumentin ennenkin, nyt uusinnan jälkeen oli mahdollisuus seurata, mitä nyt 14-vuotiaalle kuuluu. Ja hyvää kuului, vaikka voimistelu oli jäänyt, näkyi trampoliinitemput onnistuvan proteesin kanssa ihan hyvin.
Mitä olisi tapahtunut, jos tämä tyttö olisi heittäytynyt kokonaan avuttomaksi, ei olisi halunnut yrittää enää? Koska mitä muuta se kuntoutuminen on ollut, kuin yrittämistä ja yrittämistä. Toki niitä synkkiä hetkiä ja pudotuksia oli, se tuli dokumentissakin selväksi. Entä tytön vanhemmat? Aivan uskomaton selviytymistarina.

Mutta niin, se hyvä mieli. Dokkarissa sanottiin, että tytön voimisteluharjoituksia ei lähdetä proteesin takia rajoittamaan edes kuntoutumisvaiheessa, jos siitä hänelle tulee hyvä mieli, hän saa sitä tehdä. Pitäisikö kaikkien sallia itselleen enemmän asioita, joista tulee hyvä mieli?

Sillä junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan

Matka kohti seikkailua alkoi tänä aamuna kello 04:42 kun juna starttasi kohti isoa kirkkoa. Kolmen päivän Helsingin reissu jatkuu sillä paljon puhutulla Malagan reissulla sitten lauantaina! Voi hiisi, nyt meinaa jo vähän pukata jännitystä. Puhutaan jostakin muusta, niin jännitys häviää. 

Päivittelin toista blogia(ni). Viiden sekunnin sää(n)tö oli kesätauolla, mutta nyt jälleen back in business tai jotain. Se nyt niin justiinsa ole näitten julkaisujen kanssa... Tuo blogihan ei ole kokonaan minun, vaan siinä on useampi ystäväni kirjoittamassa sitä ja ideana on tosiaan ottaa kuva viikottaisesta aiheesta ja selitellä sitten vallan mahdottomasti. 

Viime aikoina en ole tehnyt uusia blogilöytöjä, joskaan en ole uusia blogeja aktiivisesti hakenutkaan. Suosikkiblogien listalla ovat tällä hetkellä Nollavaimon paluu ja This is not the life I ordered. Niissä on sitä jotain, synkän hauskalla huumorilla (vai onko siellä huumoria?) kirjoitettu, välillä tuntuu kuin peilistä katselisi omaa elämäänsä. 

Serkkuni kauhisteli kesällä, miten en ole lukenut Kalastajan vaimon blogia. Noh, nyt olen, tunnustan maalaisuuteni, hitauteni ja tyhmyyteni, en mie tiennyt! (kuulema joku Suomen luetuin, what, koskaan kuullutkaan jne.) Hyvä blogi, myönnän senkin, mutta kyllähän se pistää vähän harmittamaan välillä, kun katselee kuvia. Voi kun joskus itse onnistuisin - vaan kun en onnistu. Ei oo meikäläisen tämän hetkinen outfittikään mikään mestariteos, toisin kuin nuissa kuvissa. Sukkahousuissa on jo nyt vekki ja vielä pitäisi kestää ainakin seuraavat 15 tuntia, kellohan nyt jopa 5:31 aamulla. Hmm. Tukka hassottaa ja kengät hiertää. Että ei ihan mikään täydellisin luojan ruusu istu tällä puolella ruutua, vaan kukkii toki pottukin ja horsma ja ohdakekin. 

Joskus aiemmin postailin syksyn tulosta ja fiilistelin sitä. Sataprosenttinen syksy alkaa olla käsillä, kun hirvet loikkivat pitkin tietä ja aiheuttavat peltikolareitten lisäksi paljon "läheltä piti ja sydänkohtaus meinasi tulla"- tilanteita. Itse olin siinä sydäritilanteessa, vaikka ei kovin läheltä mennytkään. Hirven pirulainen seisoi keskellä tietä, onneksi pitkän suoran päässä, että aikaa oli jopa tällaisella savolaisella blondilla reagoida siihen. Hirvi teki uukkarin, palasi metsään ja minä kiilasin auton parkkiin, nappasin kameran ja sain aikaan kuva-arvoituksen. Missä hirvi luuraa, löytyykö?! Pitäisi näköjään ajaa kamera sylissä, kun luonto tuntuu olevan vähän väliä valloillaan (oravat, jänikset, myyrät, hirvet) tai vaihtoehtoisesti kivääri sylissä.. Tuo matka olisi riittänyt kaatoon mainiosti, pöljä elikko jäi vielä tuijottamaan minua pitemmäksi aikaa. Canonin lyhyemmälle putkelle matka oli kuitenkin liian pitkä ja yllättäen tämä metsän kunkku karkasi näköpiiristä, kun yritin hiljaa ja hengittämättä vaihtaa pitempää putkea. 

Kello repii nyt 05:42  ja tämä vekotin on perillä 9:32. Ah ja voi. 

Ai niin, minun pitää tänään jopa esiintyä seminaarissa. Hupsista. 

ps. Kysyin mieheltä tänä aamuna, mahtaako hänelle tulla minua ikävä reissuni aikana. Arveli, että tulee kyllä, joskaan ei ehkä sitä huomaa. Vitsi miten diplomaattinen vastaus, sitähän tuntee itsensä tyytyväiseksi, kun mies ikävöi vaikka oikeasti se ei ikävöi, kun se ei huomaa ikävöidä, kun on niin paljon tekemistä. Tämä akka lähti siis tyytyväisenä reissuun, tuntee olevansa tärkeä ja huomioitava yksilö. Katotaan puolentoista viikon päästä, miten mukava on ollut kylmässä sängyssä yksin nukkua... Rakastan rakastan minäkin. 

pps. Miehestä tulee 10.pvä enomies, kun hänen sisarensa saa lapsen. Jaa mistä tiedän, että 10 pvä? No siitä, että viimeistään silloin on sektioaika. Enomies ei kyllä kuulosta niin hauskalta kuin setämies, mutta menettelee. 

ppps. 05:47.