... mut niin on kyllä junassakin. Ainakin täpötäydessä junassa Isolta kirkolta kottiin päen. Aamujuna oli ihanan rauhallinen, puoli viiden aikaan aamulla ei ollut juurikaan matkustajia, jäi tekemättä muun muassa seuraavat havainnot:
- Kirkuvia lapsia: "tää on MUN LELU, MUNMUNMUNMUNMUNMUNMUNMUN!!!" %&##! Lasten äidin repliikki on luonnollisesti "no älkääs nyt" .. NO VOIHAN ISÄKISSA, TEE NY JOTAIN ENNEN KUIN NUO SINUN LAPSESI KURISTAVAT TOISENSA JA TÄSSÄ VAUNUSSA HALKEAA IKKUNAT TUON KIRKUMISEN JOHDOSTA! Kiitos.
- Pahasuisia ja huonotapaisia lapsia: "äiti kato miten läski täti!" Läski täti kiittää, sanojana arviolta 6-vuotias. Miten olis käytöstapojen kertaaminen julkisten paikkojen osalta? Vaihtoehtoisesti voit opettaa lapsen osoittelemaan sormella, tulee täydellisempi olo.
- Haisevia sukkia: kun pitää kengät jalassa koko pitkän päivän, kyllä siinä tuoksuu yksi jos toinenkin jalka. Varmaan mukaan lukien omanikin, siksipä pidän ne kengät visusti jalassa.
- Tuijottavia kanssa matkustajia: en käsitä, miten joku viitsii / kehtaa / ilkiää / haluaa tuijottaa ruokailevaa ihmistä. Siinä minun kinkkukananmunaruisleivässä ei varmaan ollut mitään ihmeellistä, puhumattakaan siitä rahkasta. En röplinyt rinnuksille, en hameelleni, en sinun päällesi. Onko nälkä? Osta omat eväät!
- Kuorsaava vieruskaveri: kuorsaaminen on kiusallinen vaiva, mutta saako tässä tilanteessa tönäistä?
- Äkäisen näköiset vierustoverit: kun ystävällisesti sanoo, että anteeksi, tulisin siihen ikkunapaikalle, saa vastaukseksi tuhahduksen ja todella ruman mulkaisun. Hymyilin piruuttanikin, ihmispolo on istunut viimeiset kolme pysäkin väliä hyvin vaivautuneena. Luulee varmaan, että mulla on väärä lääkitys ja saattaa olla jopa oikeassa.
- Kännykkään kovaan ääneen selittäjät: tiiätkö kun en jaksais enää kolmatta kertaa kuuunnella samaa selostusta, jonka olet selostanut jo kahdelle ystävällesi. Vaihda tarinaa, matka menis mukavammin meillä muillakin.
Itsehän olen sitten se vittupää, joka on levittäytynyt myös tuolle tyhjälle penkille, joka kirjoittaa kovasti naputtaen läppärillä, hymyilee urpona jollekin välillä, saattaa tarjoutua auttamaan matkatavaroiden nostamisessa ja komentaa huonosti käyttäytyvää lastasi. Kaiken lisäksi se postaa juuri SINUSTA blogiinsa ja virnuilee asialle. Sellainen matkustaja minä olen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdinta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 1. heinäkuuta 2013
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Kannattaako?
Onko järkee vai ei, kannattaako joku asia, mitä se kannattaa ja puhutaanko nyt taloudesta? En tiedä mutta miettikääpä näitä:
- Onko järkevää jättää 20 euron uusi, täysin käyttämätön ripsari autoon yöksi, luonnollisesti ulkona oli pakkasta. Kannattaako ylipäätään ostaa ko. kauneustuotetta, kun näyttää joka tapauksessa heinäpellolla sateessa seisseeltä variksenpelättimeltä, laitto sitä 20 euron ripsari tai ei. Noh, en laita, koska ripsari jämähti jäähän ja kiertäessä sitä auki (sulattelin ensin!) harjaosa jäi purkkiin. Ei se ehkä ois ollu käyttökuntosta kuitenkaan..
-Eniten jäin kyllä miettimään nyt tässä edellisessä vuodatuksessani sitä, miksi siellä heinäpellolla olisi variksen pelätin, mitä se tekee siellä? Mitä ne varikset sieltä muka syö ja miksi niitä pitäisi heinäpellolla pelotella?
- Kannattaako jättää samana päivänä ostettu kasvojen pesumyrkky autoon yöksi, edelleen ulkona on pakkasta ja edelleen tämä(kin) kauneustuote jäätyy. Ei se ehkä kannata, mut tämän sain herätettyä henkiin. Liekö ihan iskukuntoista enää, mutta naamassa säilyi nahka, kun sillä pesaisin lärvini. Purkin lupaavaa virkistävää vaikutusta odotellessa.
- Onko järkevää mennä nukkumaan 20:30 kun väsyttää ja herätä sitten viideltä, kun uni yksinkertaisesti loppuu? Kello olisi soinut vasta puoli seitsemältä.
- Onko järkevää pitää autoa parkkipaikalla -20 asteen pakkasessa ilman lämmitystä? Kannattaako se? Vastaus on erittäin yksinkertainen, ei ole mitään järkeä, mut en viitti vetää jatkoroikkaa sisälle asti, jotta saisin tuon rassin virtaan. Rukoillaan, että se starttaa kuten aina ennenkin. Syy, miksi tuli autolla tuon vajaan kahden kilometrin matkan, on se, että kuvittelin lähteväni tästä asiakastapaamiseen. En mennyt, koska tapaaminen peruttiin. Nää on taas näitä päiviä ja tää on niin tätä..
-Onko tämän blogin pitämisessä mitään järkeä? Väsyneitä postauksia ja vinkumista maailman turhimmista asioista, toisaalta joku hupsu saa päivän naurut näidenkin asioiden lukemisesta. Etenkin ensimmäisestä kohdasta, tiedän sen!
Ja lopuksi, päässä soi tämä, enkä tosiaankaan tiedä, että miksi. Pekka Töpöhäntä parka..
- Onko järkevää jättää 20 euron uusi, täysin käyttämätön ripsari autoon yöksi, luonnollisesti ulkona oli pakkasta. Kannattaako ylipäätään ostaa ko. kauneustuotetta, kun näyttää joka tapauksessa heinäpellolla sateessa seisseeltä variksenpelättimeltä, laitto sitä 20 euron ripsari tai ei. Noh, en laita, koska ripsari jämähti jäähän ja kiertäessä sitä auki (sulattelin ensin!) harjaosa jäi purkkiin. Ei se ehkä ois ollu käyttökuntosta kuitenkaan..
-Eniten jäin kyllä miettimään nyt tässä edellisessä vuodatuksessani sitä, miksi siellä heinäpellolla olisi variksen pelätin, mitä se tekee siellä? Mitä ne varikset sieltä muka syö ja miksi niitä pitäisi heinäpellolla pelotella?
- Kannattaako jättää samana päivänä ostettu kasvojen pesumyrkky autoon yöksi, edelleen ulkona on pakkasta ja edelleen tämä(kin) kauneustuote jäätyy. Ei se ehkä kannata, mut tämän sain herätettyä henkiin. Liekö ihan iskukuntoista enää, mutta naamassa säilyi nahka, kun sillä pesaisin lärvini. Purkin lupaavaa virkistävää vaikutusta odotellessa.
- Onko järkevää mennä nukkumaan 20:30 kun väsyttää ja herätä sitten viideltä, kun uni yksinkertaisesti loppuu? Kello olisi soinut vasta puoli seitsemältä.
- Onko järkevää pitää autoa parkkipaikalla -20 asteen pakkasessa ilman lämmitystä? Kannattaako se? Vastaus on erittäin yksinkertainen, ei ole mitään järkeä, mut en viitti vetää jatkoroikkaa sisälle asti, jotta saisin tuon rassin virtaan. Rukoillaan, että se starttaa kuten aina ennenkin. Syy, miksi tuli autolla tuon vajaan kahden kilometrin matkan, on se, että kuvittelin lähteväni tästä asiakastapaamiseen. En mennyt, koska tapaaminen peruttiin. Nää on taas näitä päiviä ja tää on niin tätä..
-Onko tämän blogin pitämisessä mitään järkeä? Väsyneitä postauksia ja vinkumista maailman turhimmista asioista, toisaalta joku hupsu saa päivän naurut näidenkin asioiden lukemisesta. Etenkin ensimmäisestä kohdasta, tiedän sen!
Ja lopuksi, päässä soi tämä, enkä tosiaankaan tiedä, että miksi. Pekka Töpöhäntä parka..
maanantai 21. tammikuuta 2013
Kuolema on kauppamies
"Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava. Kun sitten poistuu varmistin, pois henkäys viimeisin.."
- Samuli Putro
Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.
Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.
Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.
Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään, kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas? Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.
Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.
Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.
- Samuli Putro
Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.
Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.
Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.
Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään, kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas? Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.
Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.
Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Kylmän kesän kuumat päivät
Viikonloppu meni töissä, paikallisessa konenäyttelyssä osastolla heiluen ja nyt on päivät sekaisin. Kalenteri väittää tätä päivää tiistaiksi, vaikka olen aika varma, että nyt on torstai. Uskon kuitenkin kalenteria, tämän kerran.. Viikonloppu meni kuitenkin mukavasti, vaikka töitä olikin. Mielellään sitä tekee ulkona töitä, kun aurinko paistaa ja linnut laulaa - tosin lintujen laulua ei kuulunut viikonloppuna, Pojun Poika saunoo sen sijaan turhankin monta kertaa.
Eilisen päivän rämmin pellolla lakoontuneen timotein seassa 9:00-16:30 välisen ajan ja nyt on oikeastaan ihan kiva istua toimiston viileydessä. Niska ja käsivarret helottaa punaisena kuin tomaatit. Valittaa ei pitäisi, kun aurinko kerrankin näyttäytyi (ja sen mukana sitten superukkoset, jotka missasin), mutta ei ole tuo helle meikäläisen juttu. Semmoinen + 20, korkeintaan 22 lämmintä ja vieno tuulenvire välillä - se ois bueno. Pakkasten kanssa sama juttu - pakkasessa ei oo mitään vikaa, mutta se -30 on liioiteltua. Pakkasen kanssa raja kulkee siinä -15 asteessa. Jostain kumman syystä säitten haltija ei noudata näitä minun toiveita kelien suhteen, vaan ne on aina ihan viturallaan.
Eilen illalla kotiuduin siis töistä puoli kuuden maissa, makasin hetken reporankana sohvalla ja kampesin sitten itseni kaupungille. Kävin lainaamassa kavereilta pyykkipulveria (kiitos J & O!) ja hiippailin pyykkipulverit kassissa ja kamera kaulalla vielä noin 7 kilometrin lenkin, vaikka jalat huusivat hoosiannaa päivän kävelyistä muutenkin. Jokunen kuva tarttui kameraan matkalla kotiin:
Ihanan suttuisia kuvia, vaikka ennen tänne laittoa näyttävät olevan suhteellisen teräviä. Nice.
Jäin myös melkein kahdesti saman pyöräilijän alle, kun juoksentelin kameran kanssa ees taas kävelytiellä. Tyyppi nauroi jo toisella kerralla. Itse pohdin, jäikö se seuraavaan mutkaan odottamaan, että voi kokeilla kolmannen kerran kaatoa. Ei jäänyt.
Kotiin päästyäni jäädytin pari märkää pyyhettä pakastimessa ja viilensin kärventyineitä käsivarsia sekä kipeitä polvia niillä. Buranan kanssa unille, jotta voin herätä puoli kolmelta siihen, että kaksi jätkää (äänistä, siis puheesta päätellen) ajelivat skootterilla pitkin katua ja poikkesivat aina huudattamaan skootterin äänimerkkiä talojen pihaan. Se kuului kohtuullisen hyvin, kun hiostavan ilman vuoksi makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön ikkunat oli pakko pitää auki ja luulen, että samaan ratkaisuun oli päätynyt joku muukin meidän talossa. Siis mitä kettua?! Ei sitten nykynuorisolla muuta tekemistä enää ole. Menkää kotiinne nukkumaan, saatana. Ilmeisesti tyypit kyttäs, missä taloissa syttyy valot ja sitten karkuun. Perkele sanon minä, ei ollut kaukana, ettenkö olisi soittanut Kissalan poikia paikalle, mutta ilmeisesti joku ehti ensin, kun skootteria vietiin yhdessä vaiheessa kohtuullisen vilkkaasti pitkin katua ja sitten hiljeni. Luonnollisesti tämän episodin jälkeen ei nukuttanut ja meni pilkkiessä johonkin neljään saakka. Sen jälkeen sitten nukahdin ja karu aamu iski taas nyrkillä naamaan puoli seitsemältä.
Levätään sitten haudassa.
Eilisen päivän rämmin pellolla lakoontuneen timotein seassa 9:00-16:30 välisen ajan ja nyt on oikeastaan ihan kiva istua toimiston viileydessä. Niska ja käsivarret helottaa punaisena kuin tomaatit. Valittaa ei pitäisi, kun aurinko kerrankin näyttäytyi (ja sen mukana sitten superukkoset, jotka missasin), mutta ei ole tuo helle meikäläisen juttu. Semmoinen + 20, korkeintaan 22 lämmintä ja vieno tuulenvire välillä - se ois bueno. Pakkasten kanssa sama juttu - pakkasessa ei oo mitään vikaa, mutta se -30 on liioiteltua. Pakkasen kanssa raja kulkee siinä -15 asteessa. Jostain kumman syystä säitten haltija ei noudata näitä minun toiveita kelien suhteen, vaan ne on aina ihan viturallaan.
Eilen illalla kotiuduin siis töistä puoli kuuden maissa, makasin hetken reporankana sohvalla ja kampesin sitten itseni kaupungille. Kävin lainaamassa kavereilta pyykkipulveria (kiitos J & O!) ja hiippailin pyykkipulverit kassissa ja kamera kaulalla vielä noin 7 kilometrin lenkin, vaikka jalat huusivat hoosiannaa päivän kävelyistä muutenkin. Jokunen kuva tarttui kameraan matkalla kotiin:
Tuo liikennemerkki on tämän kuvan "se juttu".
Viimeiset ukkospilvet vetäytymässä pois kaupungin yltä
Kesäkukat, kuihtumaan päin jo
Kaksi tämmöistä heppuakin tuli vastaan :)
Nuutuneet ulpukat
Varrella virran
Paikallista rakennuskantaa
Tarvitseeko tähän edes lisätä mitään?? Tämä on jo melkein taidetta, ei hitto..
Rannalla
Perisuomalainen rantamaisema keskellä kaupunkia
Ihanan suttuisia kuvia, vaikka ennen tänne laittoa näyttävät olevan suhteellisen teräviä. Nice.
Jäin myös melkein kahdesti saman pyöräilijän alle, kun juoksentelin kameran kanssa ees taas kävelytiellä. Tyyppi nauroi jo toisella kerralla. Itse pohdin, jäikö se seuraavaan mutkaan odottamaan, että voi kokeilla kolmannen kerran kaatoa. Ei jäänyt.
Kotiin päästyäni jäädytin pari märkää pyyhettä pakastimessa ja viilensin kärventyineitä käsivarsia sekä kipeitä polvia niillä. Buranan kanssa unille, jotta voin herätä puoli kolmelta siihen, että kaksi jätkää (äänistä, siis puheesta päätellen) ajelivat skootterilla pitkin katua ja poikkesivat aina huudattamaan skootterin äänimerkkiä talojen pihaan. Se kuului kohtuullisen hyvin, kun hiostavan ilman vuoksi makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön ikkunat oli pakko pitää auki ja luulen, että samaan ratkaisuun oli päätynyt joku muukin meidän talossa. Siis mitä kettua?! Ei sitten nykynuorisolla muuta tekemistä enää ole. Menkää kotiinne nukkumaan, saatana. Ilmeisesti tyypit kyttäs, missä taloissa syttyy valot ja sitten karkuun. Perkele sanon minä, ei ollut kaukana, ettenkö olisi soittanut Kissalan poikia paikalle, mutta ilmeisesti joku ehti ensin, kun skootteria vietiin yhdessä vaiheessa kohtuullisen vilkkaasti pitkin katua ja sitten hiljeni. Luonnollisesti tämän episodin jälkeen ei nukuttanut ja meni pilkkiessä johonkin neljään saakka. Sen jälkeen sitten nukahdin ja karu aamu iski taas nyrkillä naamaan puoli seitsemältä.
Levätään sitten haudassa.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
"Pieleen menee mun maanantai, jos ei Aku Ankkaa tuu.."
.. mä ootan postin kantajaa kuin kuuta nousevaa - nykyisin vaan keskiviikkoisin, mutta ennenhän se Aku Ankka kolahti luukusta maanantaisin ja taas oli viikko pelastettu! Oltiin sitä ennen fiksumpia, täytyy myöntää.
Miksi tällainen aihe? Kirjallisuuttahan ne sarjakuvatkin ovat ja ex-kirjablogissa täytyy omistaa edes yksi kirjoitus sarjakuville!
En tunnusta olevani mikään sarjakuvafani, sillä kirjoitetut kirjat ovat enemmän minun juttuni (en juuri nyt keksi sitä oikeaa termiä, mutta siis "oikeat" kirjat you know?). Sarjakuvia tulee kuitenkin luettua jonkin verran. Kotiin tuli Aku Ankka kun olin kakara ja avomies tilaa sitä vieläkin. Hitto soikoon, laatulehti! Juuri oli uutisissa, kuinka tietyt sarjakuvat voivat maksaa jo tuhansia euroja - myös Aku Ankat - joten eihän tämä hukkaan mene, joku päivä ne 1990-luvun lehdet uppoavat kansaan kuin häkä.
Aku Ankka on siis ykkössarjakuva, Mikki Hiiri on lälläri ja Akuista parhaat ovat ehdottomasti Don Rosan piirtämät. Carl Barks menettelee myös hätä tilassa, mutta esimerkiksi Kari Korhosen piirustuksista en tykkää (kranttu pirulainenkin vielä kaiken lisäksi kun olen, heh heh). Don Rosan sarjiksissa viehättää piirrosjälki ja tarinan kerronta; kansikuvista on kiva etsiä D.U.C.K omistuksia ja sarjakuvasta Mikki Hiiren mollauksia. Pienet yksityiskohdat ovat hauskoja.
Mieheke tykkää kaikenlisäksi samojen piirtäjien kuvituksista, joten synttäri- ja joululahjoiksi on tullut ostettua Don Rosan sarjakuvakirjoja, niitä kirjakaupoista saatavia. Noh, nyt hurahdettin sitten ostamaan Don Rosan kootut: näitähän markkinoitiin, että nämä eivät ilmesty kauppoihin, vaan näitä painetaan sen tilaajamääärän verran ja that's it. Kaksi ensimmäistä 3 kirjan settiä on tullut jo ja onhan ne ihan helkkarin hienoja, vaikka hinta oli aika suolainen.. erissä maksamalla ei tunnu niin pahalle, kun lasku tulee harvemmin ;) Ehkä jonain päivänä nämä ovat keräilyharvinaisuus ja rahat saa hätätilassa kymmenkertaisena takaisin. Hauskaa on myös se, että miehekkeen kotona on säilytettynä huomattavasti enemmän vanhoja akkareita kuin meillä. Sieltä poimimaan talteen kaikki Don Rosa jatkikset :)
Muita sarjakuvia, joita tulee luettua ovat muun muassa Fingerpori, Muumit ja Baby blues. Näitä lähinnä lehdistä, Fingerpori on pakko tsekata kahdesta paikallislehdestä sekä Hesarin sivuilta. Fingerporia lukiessa alkaa heti miettimään, että hoksaako sen vitsin siitä ja jos ei hoksaa, niin sekös suututtaa. Myös Suicide bunnies eli itsemurhapuput ovat hymyilyttäviä teoksia, vaikka ei itsemurhassa mitään naurun aihetta olekaan. Kieroutuneen, mustan huumorin suurkuluttaja näkee naurua kuitenkin myös tässä kuvassa. Näistähän löytyy kirjaa ja kalenteria, totta kai. Kiroileva siili on sinällään hauska, vinkeä sarjakuva myös, mutta se alkaa olla jo liiankin kanssa tunkemassa joka tuutista.
Sarjakuviahan on vaikka kuinka, mutta kuten sanottu, tietoni tämän alan kirjallisuuden kanssa on todella heppoinen. Ehkä sitä pitäisi laajentaa?
Jos joku ihmettelee, mistä otsikko tulee, niin tässäpä yleissivistävää tietoa asiasta ;)
"Hupu, sinä mapitat laskut! Tupu, sinä pölytät mapit! Lupu, sinä mapitat pölyt!" (Don Rosa, Valvova silmä)
Miksi tällainen aihe? Kirjallisuuttahan ne sarjakuvatkin ovat ja ex-kirjablogissa täytyy omistaa edes yksi kirjoitus sarjakuville!
En tunnusta olevani mikään sarjakuvafani, sillä kirjoitetut kirjat ovat enemmän minun juttuni (en juuri nyt keksi sitä oikeaa termiä, mutta siis "oikeat" kirjat you know?). Sarjakuvia tulee kuitenkin luettua jonkin verran. Kotiin tuli Aku Ankka kun olin kakara ja avomies tilaa sitä vieläkin. Hitto soikoon, laatulehti! Juuri oli uutisissa, kuinka tietyt sarjakuvat voivat maksaa jo tuhansia euroja - myös Aku Ankat - joten eihän tämä hukkaan mene, joku päivä ne 1990-luvun lehdet uppoavat kansaan kuin häkä.
Aku Ankka on siis ykkössarjakuva, Mikki Hiiri on lälläri ja Akuista parhaat ovat ehdottomasti Don Rosan piirtämät. Carl Barks menettelee myös hätä tilassa, mutta esimerkiksi Kari Korhosen piirustuksista en tykkää (kranttu pirulainenkin vielä kaiken lisäksi kun olen, heh heh). Don Rosan sarjiksissa viehättää piirrosjälki ja tarinan kerronta; kansikuvista on kiva etsiä D.U.C.K omistuksia ja sarjakuvasta Mikki Hiiren mollauksia. Pienet yksityiskohdat ovat hauskoja.
Muita sarjakuvia, joita tulee luettua ovat muun muassa Fingerpori, Muumit ja Baby blues. Näitä lähinnä lehdistä, Fingerpori on pakko tsekata kahdesta paikallislehdestä sekä Hesarin sivuilta. Fingerporia lukiessa alkaa heti miettimään, että hoksaako sen vitsin siitä ja jos ei hoksaa, niin sekös suututtaa. Myös Suicide bunnies eli itsemurhapuput ovat hymyilyttäviä teoksia, vaikka ei itsemurhassa mitään naurun aihetta olekaan. Kieroutuneen, mustan huumorin suurkuluttaja näkee naurua kuitenkin myös tässä kuvassa. Näistähän löytyy kirjaa ja kalenteria, totta kai. Kiroileva siili on sinällään hauska, vinkeä sarjakuva myös, mutta se alkaa olla jo liiankin kanssa tunkemassa joka tuutista.
Sarjakuviahan on vaikka kuinka, mutta kuten sanottu, tietoni tämän alan kirjallisuuden kanssa on todella heppoinen. Ehkä sitä pitäisi laajentaa?
Jos joku ihmettelee, mistä otsikko tulee, niin tässäpä yleissivistävää tietoa asiasta ;)
"Hupu, sinä mapitat laskut! Tupu, sinä pölytät mapit! Lupu, sinä mapitat pölyt!" (Don Rosa, Valvova silmä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)