Kotiuduin tänään taas kyläluutailuista eli toisin sanoen työreissulta. Kotiuduin tuossa kuuden pintaan.
Veti aika sanattomaksi tänne tullessa.
Mies oli tehnyt jotain, mitä en ikinä uskonut sen tekevän vapaaehtoisesti.
Ja vielä täysin pyytämättä.
.....
....
...
..
.
Nimittäin...
tättärää:
Se oli piru vie laittanut ruokaa. Ruoka, salaatti ja vielä jälkkäri kaupan päälle.
Vähemmästäki meinaa itku tulla.
10 vuoden sinnikäs työ on tuottanut tulosta.
Toiset 10 vuotta ja saan siitä hyvän vaimon.
Sen lisäksi hän oli päättänyt ryhtyä korjaamaan parvekkeen oven kahvan. Ou mai kaad.
ps. pistää miettimään, mitä se on tehnyt, kun ruuanlaittoon on pitänyt ryhtyä. Toisaalta, IHAN SAMA, jos jatkaa tuolla linjalla!!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvä fiilis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvä fiilis. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
torstai 5. syyskuuta 2013
Mistä tulee hyvä mieli?
Minä - ikuinen pessimisti, sarkasmin, ivan ja mustan huumorin vakiokäyttäjä ja kannattaja - pohdin, mistä tulee hyvä mieli. Päädyin siihen lopputulokseen, että hyvä mieli koostuu pienistä asioista. Tättärää, ei varmaan mikään uusi ja ihmeellinen innovaatio, mutta siihen lopputulokseen minä nyt tulin.
Mistä tulee minulle hyvä mieli?
- siitä, kun töihin lähtiessä ja töistä tullessa mies tulee halaamaan ja suukottamaan
- siitä, että aurinko paistaa
- siitä, että toinen on keittänyt valmiiksi teetä
- siitä, että joku kehuu sinua
- siitä, että saa tehdä työtä, josta pitää
- siitä, että saa välillä vain olla
- siitä, että näkee, miten eläin on tyytyväinen ja sen on hyvä olla
- siitä, että ystävä soittaa
- siitä, että lukee hyvän kirjan
- siitä, että onnistuu missä tahansa asiassa
- siitä, että toinen onnistuu
- siitä, että lapsi oivaltaa jotakin
- siitä, että kaikki rästitehtävät on suoritettu
- siitä, kun on saanut kammettua itsensä lenkille / muuten liikkumaan
- siitä, että saa hyvää ruokaa
- siitä, että saa nauraa
- siitä, että asunto on siivottu
- siitä, että sängyssä on puhtaat lakanat (mielellään toisen vaihtamana)
- siitä, että illalla saa sanoa toiselle hyvää yötä.
Ja listaa voisi kirjoittaa vaikka kuinka kauan. Näitä asioita yhdistää melko pitkälle se, että ne ovat ilmaisia. Sen hyvän mielen voi saada ilmaiseksi. Onni ja hyvä mieli ei mielestäni tule ostamalla, kyllä, tämäkin klisee piti tähän tekstiin saada. Toki rahalla on vaikutusta siihen, miten sinä pärjäät yleisesti elämässä muuten - jos ei ole kattoa pään päällä, voi olla vähän ankeaa. Mutta voiko silti olla hyvä mieli, edes hetkittäin? Ja ennen kaikkea, salliiko ihminen tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa itselleen ne pienet onnen ja hyvän mielen hetket. Uskaltaako sitä höllätä sen verran, että voisi iloita ja olla hyvällä mielellä jostakin asiasta, vaikka siitä, että kaikki rästityöt on tehty, vai pitääkö juosta jo kohti uutta tehtävää ja suoritusta?
Joskus naistenlehtiä selatessa tulee tunne, että koska ollaan suorituskeskeisiä, on suorituksesta saatava aina palkinto. Usein palkinto on lueteltu uudeksi vaatteeksi, hieronnaksi, skumppalasilliseksi tai muuksi aivan upeaksi ja ylelliseksi asiaksi. Ja taas haluan käännellä tätä asiaa: tarvitseeko sen olla niin erityistä ja spessua juttua? Voisiko se olla ihan arkinen asia? Tarvitseeko sen maksaa? Koska hyvää mieltähän siitä palkinnosta havitellaan, olettaisin.
Hyvästä mielestä päästään onnellisuuteen.
Vaikuttaako lama ihmisen onnellisuuteen? Onko sittenkin niin, että minäkin olen näin onnellinen vain siksi, että minulla on parisuhde, koti ja työpaikka - voisinko olla yhtä onnellinen ja hyvällä mielellä, jos olisin vaikka työtön? Tai parisuhde päättyisi ykskaks? Tästä asiasta tuli mielestäni dokumenttikin joku aika sitten, pitäisi tarkistaa Yle Areenasta, löytyykö sieltä.
"Onni on omien korvien välissä", siinä on lause, jota pyrin noudattamaan. Ei kukaan muu voi määritellä sinua ja sinun onnellisuuttasi, mutta voi toki vaikuttaa niihin. Silti se olet sinä, joka päätät, oletko onnellinen vai et. Voiko sen päättää? Sanoisin, että voi. On vain päätettävä, oletko ensinnäkin taistelija vai luovuttaja. Miten sitkeästi päätät voittaa vaikeudet vai lannistutko saman tien. Jos on vaikeata, on vain päätettävä voittaa ne vaikeudet. Onnellisuus ei tule, se pitää rakentaa omin avuin, sieltä omien korvien välistä.
Minulla on tunne, että se talvisodan aikainen taisteluhenki on kadonnut Suomesta lähes kokonaan. Tuntuu, että jokainen valittaa miten ahdistaa, miten ankeaa on ja mielenterveysongelmat vain kasvavat. Kaveri saatetaan jättää ihan yks kaks.
Toki ympäristö on muuttunut sitten talvisodan, mutta väittäisin silti, että jos esimerkiksi kaikki ne leskeksi jääneet naiset olisivat heittäytyneet yhteiskunnan holhottavaksi, kun meni vähän huonosti, niin hukassa oltaisiin oltu jo ennen 1960-lukua. Vaan ei, he keräsivät itsensä, keräsivät elämänsä ja puskivat niin pirusti eteen päin. Olivatko onnellisia sitten lopuksi? Väitän, että surutyön ja sen sitkeän tekemisen jälkeen hekin saavuttivat vielä onnellisen elämän. He valitsivat sen itse. Kolikon kääntöpuolena oli jäädä makaamaan ja antaa elämän valua hukkaan.
Tuota talvisotalaista taisteluhenkeä kun virtaisi meissä kaikissa, niin monessa asiassa voisi olla enemmän järkeä.
Eilen illalla tuli 45 minuuttia special: Ratikkaa vahvempi tyttö. 11-vuotias voimistelijatyttö jäi raitiovaunun alle, menetti toisen jalkansa, kuntoutui ja taisteli niin perkeleesti yhdessä perheensä kanssa, että pääsi takaisin kisakentille. Olen katsonut dokumentin ennenkin, nyt uusinnan jälkeen oli mahdollisuus seurata, mitä nyt 14-vuotiaalle kuuluu. Ja hyvää kuului, vaikka voimistelu oli jäänyt, näkyi trampoliinitemput onnistuvan proteesin kanssa ihan hyvin.
Mitä olisi tapahtunut, jos tämä tyttö olisi heittäytynyt kokonaan avuttomaksi, ei olisi halunnut yrittää enää? Koska mitä muuta se kuntoutuminen on ollut, kuin yrittämistä ja yrittämistä. Toki niitä synkkiä hetkiä ja pudotuksia oli, se tuli dokumentissakin selväksi. Entä tytön vanhemmat? Aivan uskomaton selviytymistarina.
Mutta niin, se hyvä mieli. Dokkarissa sanottiin, että tytön voimisteluharjoituksia ei lähdetä proteesin takia rajoittamaan edes kuntoutumisvaiheessa, jos siitä hänelle tulee hyvä mieli, hän saa sitä tehdä. Pitäisikö kaikkien sallia itselleen enemmän asioita, joista tulee hyvä mieli?
Mistä tulee minulle hyvä mieli?
- siitä, kun töihin lähtiessä ja töistä tullessa mies tulee halaamaan ja suukottamaan
- siitä, että aurinko paistaa
- siitä, että toinen on keittänyt valmiiksi teetä
- siitä, että joku kehuu sinua
- siitä, että saa tehdä työtä, josta pitää
- siitä, että saa välillä vain olla
- siitä, että näkee, miten eläin on tyytyväinen ja sen on hyvä olla
- siitä, että ystävä soittaa
- siitä, että lukee hyvän kirjan
- siitä, että onnistuu missä tahansa asiassa
- siitä, että toinen onnistuu
- siitä, että lapsi oivaltaa jotakin
- siitä, että kaikki rästitehtävät on suoritettu
- siitä, kun on saanut kammettua itsensä lenkille / muuten liikkumaan
- siitä, että saa hyvää ruokaa
- siitä, että saa nauraa
- siitä, että asunto on siivottu
- siitä, että sängyssä on puhtaat lakanat (mielellään toisen vaihtamana)
- siitä, että illalla saa sanoa toiselle hyvää yötä.
Ja listaa voisi kirjoittaa vaikka kuinka kauan. Näitä asioita yhdistää melko pitkälle se, että ne ovat ilmaisia. Sen hyvän mielen voi saada ilmaiseksi. Onni ja hyvä mieli ei mielestäni tule ostamalla, kyllä, tämäkin klisee piti tähän tekstiin saada. Toki rahalla on vaikutusta siihen, miten sinä pärjäät yleisesti elämässä muuten - jos ei ole kattoa pään päällä, voi olla vähän ankeaa. Mutta voiko silti olla hyvä mieli, edes hetkittäin? Ja ennen kaikkea, salliiko ihminen tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa itselleen ne pienet onnen ja hyvän mielen hetket. Uskaltaako sitä höllätä sen verran, että voisi iloita ja olla hyvällä mielellä jostakin asiasta, vaikka siitä, että kaikki rästityöt on tehty, vai pitääkö juosta jo kohti uutta tehtävää ja suoritusta?
Joskus naistenlehtiä selatessa tulee tunne, että koska ollaan suorituskeskeisiä, on suorituksesta saatava aina palkinto. Usein palkinto on lueteltu uudeksi vaatteeksi, hieronnaksi, skumppalasilliseksi tai muuksi aivan upeaksi ja ylelliseksi asiaksi. Ja taas haluan käännellä tätä asiaa: tarvitseeko sen olla niin erityistä ja spessua juttua? Voisiko se olla ihan arkinen asia? Tarvitseeko sen maksaa? Koska hyvää mieltähän siitä palkinnosta havitellaan, olettaisin.
Hyvästä mielestä päästään onnellisuuteen.
Vaikuttaako lama ihmisen onnellisuuteen? Onko sittenkin niin, että minäkin olen näin onnellinen vain siksi, että minulla on parisuhde, koti ja työpaikka - voisinko olla yhtä onnellinen ja hyvällä mielellä, jos olisin vaikka työtön? Tai parisuhde päättyisi ykskaks? Tästä asiasta tuli mielestäni dokumenttikin joku aika sitten, pitäisi tarkistaa Yle Areenasta, löytyykö sieltä.
"Onni on omien korvien välissä", siinä on lause, jota pyrin noudattamaan. Ei kukaan muu voi määritellä sinua ja sinun onnellisuuttasi, mutta voi toki vaikuttaa niihin. Silti se olet sinä, joka päätät, oletko onnellinen vai et. Voiko sen päättää? Sanoisin, että voi. On vain päätettävä, oletko ensinnäkin taistelija vai luovuttaja. Miten sitkeästi päätät voittaa vaikeudet vai lannistutko saman tien. Jos on vaikeata, on vain päätettävä voittaa ne vaikeudet. Onnellisuus ei tule, se pitää rakentaa omin avuin, sieltä omien korvien välistä.
Minulla on tunne, että se talvisodan aikainen taisteluhenki on kadonnut Suomesta lähes kokonaan. Tuntuu, että jokainen valittaa miten ahdistaa, miten ankeaa on ja mielenterveysongelmat vain kasvavat. Kaveri saatetaan jättää ihan yks kaks.
Toki ympäristö on muuttunut sitten talvisodan, mutta väittäisin silti, että jos esimerkiksi kaikki ne leskeksi jääneet naiset olisivat heittäytyneet yhteiskunnan holhottavaksi, kun meni vähän huonosti, niin hukassa oltaisiin oltu jo ennen 1960-lukua. Vaan ei, he keräsivät itsensä, keräsivät elämänsä ja puskivat niin pirusti eteen päin. Olivatko onnellisia sitten lopuksi? Väitän, että surutyön ja sen sitkeän tekemisen jälkeen hekin saavuttivat vielä onnellisen elämän. He valitsivat sen itse. Kolikon kääntöpuolena oli jäädä makaamaan ja antaa elämän valua hukkaan.
Tuota talvisotalaista taisteluhenkeä kun virtaisi meissä kaikissa, niin monessa asiassa voisi olla enemmän järkeä.
Eilen illalla tuli 45 minuuttia special: Ratikkaa vahvempi tyttö. 11-vuotias voimistelijatyttö jäi raitiovaunun alle, menetti toisen jalkansa, kuntoutui ja taisteli niin perkeleesti yhdessä perheensä kanssa, että pääsi takaisin kisakentille. Olen katsonut dokumentin ennenkin, nyt uusinnan jälkeen oli mahdollisuus seurata, mitä nyt 14-vuotiaalle kuuluu. Ja hyvää kuului, vaikka voimistelu oli jäänyt, näkyi trampoliinitemput onnistuvan proteesin kanssa ihan hyvin.
Mitä olisi tapahtunut, jos tämä tyttö olisi heittäytynyt kokonaan avuttomaksi, ei olisi halunnut yrittää enää? Koska mitä muuta se kuntoutuminen on ollut, kuin yrittämistä ja yrittämistä. Toki niitä synkkiä hetkiä ja pudotuksia oli, se tuli dokumentissakin selväksi. Entä tytön vanhemmat? Aivan uskomaton selviytymistarina.
Mutta niin, se hyvä mieli. Dokkarissa sanottiin, että tytön voimisteluharjoituksia ei lähdetä proteesin takia rajoittamaan edes kuntoutumisvaiheessa, jos siitä hänelle tulee hyvä mieli, hän saa sitä tehdä. Pitäisikö kaikkien sallia itselleen enemmän asioita, joista tulee hyvä mieli?
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Anteeksi, mutta nyt on äitienpäivä!
Päivän sana on anteeksi ja kikkailin sen todella näppärästi tuonne otsikkoon. Voi että sitä on taitava... melkein pitäisi vetää pussi päähän ja paeta vuorille, sen verran tökeröjä nämä meikäläisen kikkailut on ja lisäksi otsikoin aina yhtä tylsästi päivän sanalla. Ja päivän sana taas kuulostaa raamatulliselta ja papilliselta. Siitä ei nyt ole kyse, vaikka kai siellä raamatussakin on parit kohdat, jossa tätä anteeksi sanaa ja anteeksiantoa kehotetaan tekemään.
Anteeksi. Kahdeksan kirjainta, kolme tavua, mutta niin helkkarin hankala sana. Lyhennellään ja väännellään myös sanoiksi sori, tsori, anteex ja oho. Tuo viimeinen on savolainen ilmaisu, melko toimiva, mutta useissa tilanteissa suosittelen täydentämään tuolla alkuperäisellä sanalla.
Miksi tämä on hankala sana? Lapsista sen huomaa. Kummipoika neljä vee vihaa tätä sanaa. Jos nelivuotias nyt tietää edes, mikä tunne viha on, mutta jokatapauksessa, hänestä sen näkee miten vaikea paikka on pyytää anteeksi. Ja sitähän tapahtuu. Jos kiusaa pikkuveljeä, jos kiusaa koiraa, jos kiukuttelee äidille, jos heittelee ketä tahansa tavaroilla.. eli sitä perusarkea lapsiperheessä (sanovat ne viisaat, joilla näitä natiaisia on) ja sitä anteeksi sanaa joutuu viljelemään. Ja se on hyvä, että joutuu. Oppiipahan olemaan, sanoisin ja oppii pyytämään anteeksi. Ja se, että se ei ole vain sana, sitä pitää myös tarkoittaa.
Ja on se joskus aikuisellekin vaikeaa. Pyytää anteeksi asioissa, joissa on ollut väärässä, on loukannut toista. Ei siis ihme, että se on lapsellekin vaikeaa. Se liittyy siihen tunteeseen, jota ei oikein voi määritellä, onko se noloutta, häpeää, surua vai mitä, kaikkia niitä yhdessä?
On olemassa myös sivusto, jossa voi käydä pyytämässä anteeksi. Osoitteessa http://www.anteeksi.fi/ voit käydä kirjoittamassa anteeksipyynnön kenelle tahansa. Nimi ja osoite tietoja siellä ei julkaista, joten ihan suoraan siellä et voi pyytää, että "anteeksi MattiTapani kun söin sinun suklaasi" tai vastaavaa
Kaikkea sitä keksitään, ehkä tuo helpottaa ihmisen oloa, vaan silti se anteeksipyyntö tulisi esittää henkilölle itselleen, sanon ma.
**
Äitienpäivä ja upea ulkoilusää! Laitettiin anoppilassa aamulla tuvan lattiaan viimeiset lastulevyt kiinni. Pitkästä aikaa siellä on kiinteä lattia. Lapsuudenkodissa taas tehtiin puutarhahommia porukalla, omenapuut saivat moottorisahasta ja kaatuivat lopullisesti, avokas rakenteli marjapensaille tukikehikkoja, haravoitiin pihaa..
Mie hoidin äitienpäivä lounaan, vaikka en näistä hellahommista niin tykkää. Menyy sisälsi tässä soittoruokalassa tänään perunoita, pihvejä (ne oli tosin jo eilen paistettuja, mie vaan lämmitin ne), grillimakkaraa, uunikasviksia ja jälkkäriksi jäätelöä ja lakkoja. Ihan hyvät sapuskat, vaikka itse sanonkin, nälkä lähti ja laskettiin, että reilut 120 - 160 euroa säästettiin tekemällä sapuskat kotona eikä lähtemällä ravintolaan äitienpäivälounaalle. Taso ei ehkä ollut ihan samaa kuin ravintolassa, mutta säästöhän se on pienikin säästö..
Huomenna kouluttautumaan. Koko ensi viikko itseasiassa koulutusta ja viikonloppuna tiedossa kaikkea kivaa. Toivottavasti on hyvä sää!
Anteeksi. Kahdeksan kirjainta, kolme tavua, mutta niin helkkarin hankala sana. Lyhennellään ja väännellään myös sanoiksi sori, tsori, anteex ja oho. Tuo viimeinen on savolainen ilmaisu, melko toimiva, mutta useissa tilanteissa suosittelen täydentämään tuolla alkuperäisellä sanalla.
Miksi tämä on hankala sana? Lapsista sen huomaa. Kummipoika neljä vee vihaa tätä sanaa. Jos nelivuotias nyt tietää edes, mikä tunne viha on, mutta jokatapauksessa, hänestä sen näkee miten vaikea paikka on pyytää anteeksi. Ja sitähän tapahtuu. Jos kiusaa pikkuveljeä, jos kiusaa koiraa, jos kiukuttelee äidille, jos heittelee ketä tahansa tavaroilla.. eli sitä perusarkea lapsiperheessä (sanovat ne viisaat, joilla näitä natiaisia on) ja sitä anteeksi sanaa joutuu viljelemään. Ja se on hyvä, että joutuu. Oppiipahan olemaan, sanoisin ja oppii pyytämään anteeksi. Ja se, että se ei ole vain sana, sitä pitää myös tarkoittaa.
Ja on se joskus aikuisellekin vaikeaa. Pyytää anteeksi asioissa, joissa on ollut väärässä, on loukannut toista. Ei siis ihme, että se on lapsellekin vaikeaa. Se liittyy siihen tunteeseen, jota ei oikein voi määritellä, onko se noloutta, häpeää, surua vai mitä, kaikkia niitä yhdessä?
On olemassa myös sivusto, jossa voi käydä pyytämässä anteeksi. Osoitteessa http://www.anteeksi.fi/ voit käydä kirjoittamassa anteeksipyynnön kenelle tahansa. Nimi ja osoite tietoja siellä ei julkaista, joten ihan suoraan siellä et voi pyytää, että "anteeksi MattiTapani kun söin sinun suklaasi" tai vastaavaa
Kaikkea sitä keksitään, ehkä tuo helpottaa ihmisen oloa, vaan silti se anteeksipyyntö tulisi esittää henkilölle itselleen, sanon ma.
**
Äitienpäivä ja upea ulkoilusää! Laitettiin anoppilassa aamulla tuvan lattiaan viimeiset lastulevyt kiinni. Pitkästä aikaa siellä on kiinteä lattia. Lapsuudenkodissa taas tehtiin puutarhahommia porukalla, omenapuut saivat moottorisahasta ja kaatuivat lopullisesti, avokas rakenteli marjapensaille tukikehikkoja, haravoitiin pihaa..
Mie hoidin äitienpäivä lounaan, vaikka en näistä hellahommista niin tykkää. Menyy sisälsi tässä soittoruokalassa tänään perunoita, pihvejä (ne oli tosin jo eilen paistettuja, mie vaan lämmitin ne), grillimakkaraa, uunikasviksia ja jälkkäriksi jäätelöä ja lakkoja. Ihan hyvät sapuskat, vaikka itse sanonkin, nälkä lähti ja laskettiin, että reilut 120 - 160 euroa säästettiin tekemällä sapuskat kotona eikä lähtemällä ravintolaan äitienpäivälounaalle. Taso ei ehkä ollut ihan samaa kuin ravintolassa, mutta säästöhän se on pienikin säästö..
Huomenna kouluttautumaan. Koko ensi viikko itseasiassa koulutusta ja viikonloppuna tiedossa kaikkea kivaa. Toivottavasti on hyvä sää!
perjantai 22. helmikuuta 2013
Viiiiiiikonloppu ja kadonnut ruokarytmi
Viime viikon sairastelun jälkeen meikäläisen ruokarytmi on edelleen hukassa. Ei ole oikein nälkä ja syön sitten milloin sattuu. Ei tee mieli sattuneesta syystä esimerkiksi aamupuuroa, ja sitten kun en syö sitä, jossain vaiheessa tulee nälkä ja jos en pääse silloin syömään, lykkään nälkää juomalla vettä ja kohta mulla ei oikeastaan olekaan nälkä. Toisaalta ei tee mieli ruokaa. Vähän tällainen hassu tilanne, joka pitäisi saada pikimmiten korjattua. Tämän aamun aamupala oli puolukka-banaani smoothie; puolukoita reippaasti, 1 banaani, pari lusikkaa maitorahkaa ja maitoa. Aavistus sokeria kun puolukat on niin happamia. Tällä pysyy kyllä nälkä melko hyvin poissa ja heikoin lenkki tässä systeemissä on nyt selvästi iltapäivät. Noh, korjausliikettä tekemään, kun tiedän mistä tämä kiikastaa.
Kävin valittamassa paikalliseen kuntokeskukseen, että missä mun saliohjelma on, kun se luvattiin mulle tehdä ja ei ole kuulunut mitään. Sain uuden ohjaajan, tosin en koskaan ehtinyt tähän edelliseenkään tutustua ja maanantaina tsekkaillaan sitten saliohjelma. Entiset ohjelmat otti tämä ohjaaja, jonka piti laatia se suunnitelma, vähän tylsää pumppailla salilla kun ei ole selkeää suunnitelmaa, että mitä ja miten kovaa. Jep, olen vähän yksinkertainen ja tarvitsen tällaisen suunnitelman. Silloin homma etenee.
Tämän viikon hiihtolenkit jäi melkein tekemättä, kun sauvoista irtosi sommat. Ensin toinen, kesken lenkin, ja toinen sitten kotona kun mies kokeili onko se kiinni - ohoh, ei ole! Lykin hiihtolenkin yhdellä sauvalla ja kirosin ja manasin Karhun tehtaan mielessäni, mutta en päässyt laittamaan äkäistä palautetta kun mies tyynnytteli minut ja korjasi sauvat jollakin superautoliimalla. En tiedä millä massalla se liimasi ne, mutta jospa ne nyt pysyvät paikallaan.
Viikonloppu. Kyllä tätä on jo odotettu! Mua lohduttaa kaiken kiireen keskellä ajatus siitä, että viikonlopuksi ei ole sovittu yhtään menoja. Saa vaan olla ja puuhastella, tänä viikonloppuna suunta minun vanhemmille. Viime viikonloppu oli kyllä superpitkä, kun vietettiin se kaupungissa. Tekemistä ei ollut samalla tavalla joten tuli vaan löhöttyä ja levättyä myös, mikä oli ihan positiivista. Sain tosin siivottua myös muun muassa keittiön kaapit ja kirjahyllyn makkarista. Tänä viikonloppuna suunnitelmiin kuuluu vahvasti ulkoilu ja valokuvaus, jospa sää ois mitä parhain!
Ihanaa perjantaita ja tulevaa viikonloppua :)
Kävin valittamassa paikalliseen kuntokeskukseen, että missä mun saliohjelma on, kun se luvattiin mulle tehdä ja ei ole kuulunut mitään. Sain uuden ohjaajan, tosin en koskaan ehtinyt tähän edelliseenkään tutustua ja maanantaina tsekkaillaan sitten saliohjelma. Entiset ohjelmat otti tämä ohjaaja, jonka piti laatia se suunnitelma, vähän tylsää pumppailla salilla kun ei ole selkeää suunnitelmaa, että mitä ja miten kovaa. Jep, olen vähän yksinkertainen ja tarvitsen tällaisen suunnitelman. Silloin homma etenee.
Tämän viikon hiihtolenkit jäi melkein tekemättä, kun sauvoista irtosi sommat. Ensin toinen, kesken lenkin, ja toinen sitten kotona kun mies kokeili onko se kiinni - ohoh, ei ole! Lykin hiihtolenkin yhdellä sauvalla ja kirosin ja manasin Karhun tehtaan mielessäni, mutta en päässyt laittamaan äkäistä palautetta kun mies tyynnytteli minut ja korjasi sauvat jollakin superautoliimalla. En tiedä millä massalla se liimasi ne, mutta jospa ne nyt pysyvät paikallaan.
Viikonloppu. Kyllä tätä on jo odotettu! Mua lohduttaa kaiken kiireen keskellä ajatus siitä, että viikonlopuksi ei ole sovittu yhtään menoja. Saa vaan olla ja puuhastella, tänä viikonloppuna suunta minun vanhemmille. Viime viikonloppu oli kyllä superpitkä, kun vietettiin se kaupungissa. Tekemistä ei ollut samalla tavalla joten tuli vaan löhöttyä ja levättyä myös, mikä oli ihan positiivista. Sain tosin siivottua myös muun muassa keittiön kaapit ja kirjahyllyn makkarista. Tänä viikonloppuna suunnitelmiin kuuluu vahvasti ulkoilu ja valokuvaus, jospa sää ois mitä parhain!
Ihanaa perjantaita ja tulevaa viikonloppua :)
torstai 7. helmikuuta 2013
Aivot jumii
Liian pitkät työpäivät, liian lyhyet yöunet ja liian vähän liikuntaa = aivot jumittaa. Ajatus ei juokse, ei sitten vähääkään. Olo on lähinnä tämä: ihan nuutunut.
Yöunien lyhyys on kyllä kaksijakoinen juttu. Nukkumaan olen pyrkinyt menemään kymmeneltä ja herään siinä kaikkea viiden ja puoli seiskan väliltä. Yleensä reilusti ennen puolta seitsemää. Viime yönä heräsin jo ennen viittä siihen, että unessa joku sanoi "miten täällä onkaan näin hiljaista, voiko hiljaisuuten herätä" - kiitos, kyllä voi näköjään, pomppasin paniikinomaisesti ylös tarkastamaan kellon aikaa. Juu, kyllä vähän söi naista kun totesin kellon olevan 04:35.
Ulkoilun vähyys: selityksiä on monia. Pitkät työpäivät toki yksi, mutta viime viikkoinen flunssa on saanut minut pysymään vielä tällä viikollakin aloillani. Tänäiltana on kyllä pakko heittää joku happihyppely. Eilen kävelin töistä kotiin, teki gutaa!
Viikonlopuksi mökkireissu tiedossa, saas nähdä taas .. maanantaiaamuna olo on varmasti kaikkea muuta kuin levännyt ja virkeä.
Ai niin, kirjakaupan - 70 % lappu oli petollinen.
Mukaan tarttui Venla Hiidensalon Mediahuora, Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt (ei alennuksessa tosin, luettu ja hyväksi todettu, nauroin monessa kohtaa makeasti), Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (jep, olen myöhässä tämän hankinnan suhteen) ja Seppo Heikkisen Mansikkakarnevaalit. Tämä kirja oli kaikista hauskin löytö, siinä se alehyllyssä tökötti pilkkahinnalla ja kirja on tähän asti ollut varsin viihdyttävä! Kaiken lisäksi siinä käydään läpi vuoden 1978 kuvausta Pohjois-Savon kylistä ja kaupungeista, varsin hauska löytö siis alueen kasvatille. Kuvaus kirjasta löytyy tuolta.
Eilen puolestaan kenkäkaupan alelappu -20 % piti mua pilkkanaan ja mukaan lähti aivan mahtavan tuntuiset (ja minusta myös näköiset) talvikengät. Johan tuo lie aika hankkia uudet talvikengät, edellisten ostosta on 5 (+-?) vuotta ja ne eivät ole mitkään lämpimät enää. Myöskään vaelluskengät tai lenkkarit eivät oikein pidä tuota pakkasta poissa, mutta näillä luulis pysyvän varpaitten lämpiminä. Hinta oli suolainen, mutta ilolla sen maksoin, niin kivat ja mukavan tuntuiset jalassa.
Yöunien lyhyys on kyllä kaksijakoinen juttu. Nukkumaan olen pyrkinyt menemään kymmeneltä ja herään siinä kaikkea viiden ja puoli seiskan väliltä. Yleensä reilusti ennen puolta seitsemää. Viime yönä heräsin jo ennen viittä siihen, että unessa joku sanoi "miten täällä onkaan näin hiljaista, voiko hiljaisuuten herätä" - kiitos, kyllä voi näköjään, pomppasin paniikinomaisesti ylös tarkastamaan kellon aikaa. Juu, kyllä vähän söi naista kun totesin kellon olevan 04:35.
Ulkoilun vähyys: selityksiä on monia. Pitkät työpäivät toki yksi, mutta viime viikkoinen flunssa on saanut minut pysymään vielä tällä viikollakin aloillani. Tänäiltana on kyllä pakko heittää joku happihyppely. Eilen kävelin töistä kotiin, teki gutaa!
Viikonlopuksi mökkireissu tiedossa, saas nähdä taas .. maanantaiaamuna olo on varmasti kaikkea muuta kuin levännyt ja virkeä.
Ai niin, kirjakaupan - 70 % lappu oli petollinen.
Mukaan tarttui Venla Hiidensalon Mediahuora, Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt (ei alennuksessa tosin, luettu ja hyväksi todettu, nauroin monessa kohtaa makeasti), Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (jep, olen myöhässä tämän hankinnan suhteen) ja Seppo Heikkisen Mansikkakarnevaalit. Tämä kirja oli kaikista hauskin löytö, siinä se alehyllyssä tökötti pilkkahinnalla ja kirja on tähän asti ollut varsin viihdyttävä! Kaiken lisäksi siinä käydään läpi vuoden 1978 kuvausta Pohjois-Savon kylistä ja kaupungeista, varsin hauska löytö siis alueen kasvatille. Kuvaus kirjasta löytyy tuolta.
Eilen puolestaan kenkäkaupan alelappu -20 % piti mua pilkkanaan ja mukaan lähti aivan mahtavan tuntuiset (ja minusta myös näköiset) talvikengät. Johan tuo lie aika hankkia uudet talvikengät, edellisten ostosta on 5 (+-?) vuotta ja ne eivät ole mitkään lämpimät enää. Myöskään vaelluskengät tai lenkkarit eivät oikein pidä tuota pakkasta poissa, mutta näillä luulis pysyvän varpaitten lämpiminä. Hinta oli suolainen, mutta ilolla sen maksoin, niin kivat ja mukavan tuntuiset jalassa.
(kuva lainattu kenkäliikkeen sivuilta, laitan omia kuvia jahka ehdin ottaa popoista kuvan..)
Kengät ovat aitoa turkista ja aitoa nahkaa, pohja on kuminen ja hyvin talviolosuhteisiin soveltuva eli "luistonestoa" on kuvioinnin ansiosta. Myyjä vakuutti että ovat kyllä lämpimät ja mukavat jalassa ja sille ne kyllä liikkeessä jo tuntuivat, mikseivät sitten pakkasessa. Turkista on tosiaan koko kengässä, ei vaan tuossa kengän suulla kuten edellisissä talvisaappaissa..
Lisäksi kengästä kuvataan liikkeen sivuilla näin:
"Fitflopit vähentävät selän rasitusta, parantavat ryhtiä, lisäävät pakaralihasten työskentelyä jopa 30%, lisäävät reisilihasten työskentelyä jopa 16%, vähentävät nivelten rasitusta, lisäävät pohjelihasten rasitusta jopa 11%, tasoittavat jalkaterille tulevan painon.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Kesäloma.. kuvina
Kesäloma on jatkunut melko leppoisissa merkeissä. Turku-Tampere akselilta kun selvisin, jatkettiin viikonloppuna paikallisille Olutjuhlille. Huhhuijaa :) Otettiin kaverin kanssa viiniä perjantaina ennen baarikierrosta - avattiin pullo perinteisellä ruuvi-ruuvimeisseli-putkipihdit tyylillä. H soitti, että onko viiniä ja tottahan sitä nyt sen verran! Eipä käynyt mielessä, ettei meillä avaajaa ole, mutta eipä ollut eka kerta tätä lajia. Ens kerralla akkuporakoneella ;) Lopputulema on alapuolella; korkki pullossa ja viini vähissä. Enkä minä edes juo viiniä..
J tais tuoda tätä Venetsiasta.. meneppä uudelle reissulle sinne, oli se ihan hyvää :D Tuhottiin S:n kanssa lauantaina loput..
Kesä ilman kesäherkkuja on teeskentelyä, joten serkku tekas mansikkamarenkihöttöunelmaperhekakun. Ja odottaa kuvassa kakkulapio tanassa, että pääsee korkkaamaan sen ;) Oli ihan sikahyvää!
Luin vaihteeksi koko Koskivuori-sarjan Enni Mustoselta. Suosittelen lämpimästi ja samalla pohdin kuumeisesti, voisko tätä saada jatko-osina lisää tai pitäskö vaan etsiä jo uusia kirjoja luettavaksi..
Käytiin eilen kihlajaiskahveilla (huom. ei omilla, ehehee.) Takasin tullessa kierrettiin maisemareittejä kun oli niin kaunis ilma. Autossa istuessa on aikaa räplätä kameraa. Yllättävän selkeetä kuvaa vauhdissa, ikkunan läpi otettuna.
Tänään valettiin halliin lattia. Itsehän osallistuin keittiön puolelta ko. talkoisiin.. minä kun niin tykkään keittiöhommista >:)
Muuten on elämä ollut peruslössöttelyä: kotona ja anoppilassa, viikonlopusta ja reissusta toipuessa. Melko vähän on tullut kuvattua kotona, sinällään harmi, mutta eipä nuo kuvausilmatkaan ole mitkään parhaimmat olleet (seliseliseliseliseliseliseliii). Noh, tänään kuitenkin jotain tuon hallin kuvaamisen lisäksi:
Ruusuja ...
.. liljoja..
.. metsämansikoita!
Rentun ruusu.
Kissankello
Veikkaisin äkkiseltään timoteiksi. Keskityin enemmän vesipisaroihin kuin kasvin lajiin :D
Tämän illan pikakuvasaldo on siis tässä, kasveja yllättäen. Kissojakin jahdistin linssiin, mutta ne pakeni paikalta lähes samantien. Itikat pääsi yllättämään pahemman kerran kun ohvi jäi sisälle. Pakko oli siis huitoa ja paeta itsekin paikalta. Tälle näyttää, kun itikka vähän imaisee verinäytettä miusta:
Perussettiä. Ne vähän tulehtuu..
..joten sanotaanko, että en oikein arvosta hyttysiä.
Kesälomaa on jäljellä vielä ruhtinaallisesti (mun mittapuulla) ja siis vasta ensi viikon torstaina takaisin sorvin ääreen. Eipä ole haitannut, vaikka on sateinen kesä ollutkin, mulle riittää, että saa olla kotona ja tehdä omia juttuja ja olla omiensa kanssa :) Reissuttuakin on tullut ihan riittämiin tälle kesälle, syksyllä jatkan ;)
Viikonloppuna keskitytään juhlimaan miehekkeen synttäreitä, odotan innolla :) Lauantaina olisi suotavaa, että aurinko paistaisi tai olisi edes satamatta, vaikka ois säkkipimeetä, mutta kun ei satais.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Hyvän mielen valokuvat
Tähän osioon kuuluisi rakkaan, ihanan ja maailman parhaan kummipoikani kuva, mutta en sitä julkaise.
Hyvän mielen valokuva; kuva, jota katsoessa tulee hyvälle tuulelle. Kiukku häviää ja mökömököpuusta on pakko laskeutua alas. Suupielet hytkähtävät edes vähän.
Jokaisella on varmasti omia hyvän mielen kuvia, mutta esimerkiksi saavat minut hyvälle tuulelle:
Hyvän mielen valokuva; kuva, jota katsoessa tulee hyvälle tuulelle. Kiukku häviää ja mökömököpuusta on pakko laskeutua alas. Suupielet hytkähtävät edes vähän.
Jokaisella on varmasti omia hyvän mielen kuvia, mutta esimerkiksi saavat minut hyvälle tuulelle:
Rennosti ottava, mielellään selällään / kyljellään röllöttävä kissa :) Rentoa asennetta, hassuja makuuasentoja ja omistuisia ilmeitä, söpökin on kaiken lisäksi vaikka iso karvinen onkin - voiko sille olla hymyilemättä?
Utelias lehmä. Joku sanoo rumaksi, joku pelottavaksi, kolmas ei ymmärrä, miten tästä voi tulla hyvä mieli. Tulee siitä. Nämä eivät koskaan sano, että paska, akka, mene mäkeen, korkeintaan nostavat vähän sorkkaa jos kiukuttaa. Ovat uteliaita kaikkeen uuteen, pakko hymyillä, kun hölmöilevät uusien asioiden edessä ihmettelemässä (suttuinen kuva ei kylläkään hymyilytä, mutta rouva tunki päänsä liian vikkelästi kohti linssiä ja tsuumtsuum ei pysynyt mukan).
Mimmi-lehmä jatkaa samalla lehmäteemalla. Tämä hymyilyttää, koska joskus ne työt vaan menee tanssiksi. Siskoni osti kyseisen kortin äidilleni, kun oli hankala ensikko opettelemassa lypsyyn; "tuommoinenko se Esmeralda on?" ;) Kiva lastensatu ja hauskasti piirretty kortti hymyilyttää aina.
Nostalgiakuvat hymyilyttää. Tuon kuvan teksti menee:
"Karjojemme kaitsijat - Kotieläintaloudessamme ei karjakon ja karjapalvelijan työtä voida liian suureksi arvostella. Lypsylehmiä on maassamme toista miljoonaa, niiden yhteinen maidontuotanto on pari miljardia litraa; jo nämä luvut antanevat käsityksen karjakoiden ja heidän apulaistensa, karjapalvelijoiden työn tärkeydestä. - Seuraamme tuokion nuoren naisen valmistumista karjakon uralla."
Kortti hymyilyttää, koska se on nostalginen kaikkine työnimikkeineen, mutta karjapalvelijanahan tässä omalta osaltaan ollaan töissä. Lisäksi työkaverit antoivat kyseisen kortin minulle, kun valmistuin agrologiksi tänä keväänä :)
Olisihan näitä kuvia vaikka kuinka paljon, mutta tuossa muutama. Eivätkä ne kaikki liity lehmiin tai maatalouteen tai maaseutuun. Kummipojan kuvat kaikkine ilveilykuvineen, sisarusten pelleilykuvat, kotoa otetut kuvat, kuvat oman avokkaan kanssa, reissukuvat ja kaikki hauskat ja muistorikkaat hetket läheisten kanssa tuovat hyvän mielen. Periaatepäätökseni on kuitenkin se, että ihan vähässä ihmeessä en läheisteni kuvia täällä julkaise (ellei joku todella tahdo). Ja miten nuo lehmät liittyvät hyvään mieleen? Kun on maalla syntynyt ja navetassa vasikkalauman keskellä kasvanut, niin kyllähän "lajitoverin" näkeminen aina hymyilyttää ;)
Tykkään niistä sisustuskivistä, missä on aina jokin lyhyt teksti. Omasta kodista niitä ei löydy, kun en ole keksinyt, mihin laittaisin niitä vai ripottelisinko ympäri asuntoa. En oikein tiedä, mistä se juttu niihn kiviin tulee, miksi ne on niin kivoja. Nehän on vain kiviä, joissa on joku teksti kuten "life" tai "love" tai sitten on ihan suomiversioita, kaikkea murusta rakkauteen. Ne kuuluvat juuri tähän hymyilyttämisjuttuun.
Perusnegatiivisena ihmisenä hymyilen yllättävän paljon. Pessimisti ei kuitenkaan pety, joten varmuuden vuoksi kannatan sitä enkä heittäydy turhan positiiviseksi elämän ja asioiden suhteen. Kuitenkin olen huomannut, että hymyily ei sittenkään tapa. Samoin se, että voi olla iloinen elämän pienistä asioista - siinä olisi kyllä hitosti opettelua. 3-vuotias kummipoika on äärettömän onnellinen, kun puhalletaan saippuakuplia tai leikitään pikkuautoilla edes 5 minuuttia ennen kuin kummi lähtee, vauva nauraa, kun joku jaksaa kutitella - itse olen tyytymätön loppujen lopuksi mitättömistä asioista ja tunnustan ilon tunnetta vasta suurten asioiden edessä. Samaan aikaan pieni ihmisen alku on hurjan iloinen pienistä, jonkunmielestä mitättömistä asioista. Hullu maailma. Missä vaiheessa se pienten asioiden ilo katoaa elämästä?
Hymyile, se on sittenkin ihan kivaa.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Päivän saldo: mustelmia, auringon polttama iho ja hitsin hyvä mieli!
Tänään oli normaalista poikkeava työpäivä, kun pidettiin allekirjoittaneen luotsaamaa tykypäivää. Ohjelmassa oli paint ball peli, jousiammuntaa ja syöpöttelyä paikallisessa terassiravintolassa. Kertakaikkisen hieno päivä :) Omassa kamerassa ei ole paint ball pelistä kuvia (no itse peliä olisi ollut aika hankala kuvata..), mutta pari jousiammunta kuvaa löytyy ja mojovasta mustelmasta myös todistusaineistoa.
Paint ball on laji, jota olen aina halunnut kokeilla ja ihan fiiliksissä olen vieläkin kyseisestä pelistä! Sydän hakkas ja adrenaliinit nousi jo heti pelin alussa, saati kun juoksi risukossa tai konttasi pitkin maastoa ja kuunteli joka rapsahdusta, mistä päin hyökkää vihollisia. Joukkueet jäi aika pieniksi, 4 - 5 mutta hauskaa oli, sitä ei voi kieltää :) Osumia tuli ja osumia (ehkä?) tein ja panoksia kului.
Jousiammunta oli yllättävän vaikeaa, vaikka se helpolta näyttääkin. Ammattisanasto tähän asiaan ei ole hallussa, mutta niitä jousia oli nyt kaksi erilaista joka tapauksessa ja se missä oli liipaisin, oli mielestäni helpompi. Herran haltuun, mitä nämä ovat nimeltään. Jousi on jousi ja nuoli on nuoli ja maalitauluun ammuttiin.
Maanantaina seuraavan kerran töihin, ai hitsi miten kiva. Viikonlopun suunnitelmissa on projekti kukkapenkki anoppilassa ja vierailu vanhempien luona, ehkä leffassa käynti, juoksulenkki ja muuten vaan rentoa meininkiä erinäisten ulkotöitten lisäksi. Muutama kirja odottaa myös lukijaansa, Sofi Oksasen Puhdistus ja Riikka Pulkkisen Totta.
ps. kyllä, minulla on vihreä paita. Ja tällä hetkellä istun bloggaamassa pinkki paita päällä. Mitä minä kirjasin tänne joskus näistä väriasioista? Että mustaa vaan, kunnes löytyy jotain tummempaa? Vero Modan myyjä myrkytti minut. Minut huijattiin ostamaan keltainen paita (huijauksesta voi melkein puhua, koska mietin kotona, että mitä pirua tuli tehtyä) ja nyt minusta tuntuu, että voishan sitä mustien vaatteiden keskellä jotain pientä väripilkahdusta olla.. Auts. Ohi menevää, pakko olla. Musta on aina musta ja tummat värit on aina tummaa.
pps. Sonata Arctican uusin levy, Stones Grow Her Name oli viime yönä soitossa Radio Rockilla! Jäi jostain syystä kyllä kuulematta, kun alkoi 00:00 kyseinen setti. Täytynee hommata itselle :)
Kesällä lähimmät Sonatan keikat olisi Oulussa, Qstokissa, noh olen ko. viikonlopun töissä. Seuraava olisi sitten Vuokatissa, Sotkamon Sykkeessä, ihan auki on tuo viikonloppu vielä ja saakohan sinne edes lippuja enään.. Mikkelissä olisi sitten elokussa vielä Jurassic Rock, siellä viimeksi olin Sonatan festarikeikalla ja hypättiin kaverin kanssa tuplabenji. Tuon reissun voisi muuten uusia, mutta kaveri on tuolloin viimeisillään raskaana, joten veikkaan, että joudun hommaamaan uutta festariseuraa :D
Tykkään. Ja tästä sekametelisopasta myös. Tykkäätkö sinä?
Paint ball on laji, jota olen aina halunnut kokeilla ja ihan fiiliksissä olen vieläkin kyseisestä pelistä! Sydän hakkas ja adrenaliinit nousi jo heti pelin alussa, saati kun juoksi risukossa tai konttasi pitkin maastoa ja kuunteli joka rapsahdusta, mistä päin hyökkää vihollisia. Joukkueet jäi aika pieniksi, 4 - 5 mutta hauskaa oli, sitä ei voi kieltää :) Osumia tuli ja osumia (ehkä?) tein ja panoksia kului.
Jousiammunta oli yllättävän vaikeaa, vaikka se helpolta näyttääkin. Ammattisanasto tähän asiaan ei ole hallussa, mutta niitä jousia oli nyt kaksi erilaista joka tapauksessa ja se missä oli liipaisin, oli mielestäni helpompi. Herran haltuun, mitä nämä ovat nimeltään. Jousi on jousi ja nuoli on nuoli ja maalitauluun ammuttiin.
Ammattimaista jousiammuntaharjoittelua... heikompia hirvittäs ja Robin Hood ja muut jousipyssyäijät pyörii varmasti haudassaan niin, että pölinä käy!
Saattoi niitä jokunen mennä ohi maalitaulustakin.. "saattoi osua johonkin sammakkoon.. tai oravaan!" ;)
Onnistuin käräyttämään niskan, dekolteen alueen (tulee näyttämään upeelta veljen lakkiaisissa mekon kanssa!) ja naamani auringossa - no eipä mitään uutta auringon alla, joka keväinen ja kesäinen "hupsista saatana, aurinkorasva unohtui" - tapaus. Ja ei toivoakaan, että nämä rusketukseksi muuttuvat, ehei, punaisena pysyvät ja hiipuvat sitten pois. Avokas sen sijaan alkaa olla jo
kasvoistaan mukavan ruskettunut, kun puuhailee päivät ulkotöissä. On se niin väärin!
Maanantaina seuraavan kerran töihin, ai hitsi miten kiva. Viikonlopun suunnitelmissa on projekti kukkapenkki anoppilassa ja vierailu vanhempien luona, ehkä leffassa käynti, juoksulenkki ja muuten vaan rentoa meininkiä erinäisten ulkotöitten lisäksi. Muutama kirja odottaa myös lukijaansa, Sofi Oksasen Puhdistus ja Riikka Pulkkisen Totta.
ps. kyllä, minulla on vihreä paita. Ja tällä hetkellä istun bloggaamassa pinkki paita päällä. Mitä minä kirjasin tänne joskus näistä väriasioista? Että mustaa vaan, kunnes löytyy jotain tummempaa? Vero Modan myyjä myrkytti minut. Minut huijattiin ostamaan keltainen paita (huijauksesta voi melkein puhua, koska mietin kotona, että mitä pirua tuli tehtyä) ja nyt minusta tuntuu, että voishan sitä mustien vaatteiden keskellä jotain pientä väripilkahdusta olla.. Auts. Ohi menevää, pakko olla. Musta on aina musta ja tummat värit on aina tummaa.
pps. Sonata Arctican uusin levy, Stones Grow Her Name oli viime yönä soitossa Radio Rockilla! Jäi jostain syystä kyllä kuulematta, kun alkoi 00:00 kyseinen setti. Täytynee hommata itselle :)
Kesällä lähimmät Sonatan keikat olisi Oulussa, Qstokissa, noh olen ko. viikonlopun töissä. Seuraava olisi sitten Vuokatissa, Sotkamon Sykkeessä, ihan auki on tuo viikonloppu vielä ja saakohan sinne edes lippuja enään.. Mikkelissä olisi sitten elokussa vielä Jurassic Rock, siellä viimeksi olin Sonatan festarikeikalla ja hypättiin kaverin kanssa tuplabenji. Tuon reissun voisi muuten uusia, mutta kaveri on tuolloin viimeisillään raskaana, joten veikkaan, että joudun hommaamaan uutta festariseuraa :D
Tykkään. Ja tästä sekametelisopasta myös. Tykkäätkö sinä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)