Kaukaa, mastot esiin uivat takaa usvan niinkuin maasta menneisyyden.
Kaukaa, kajuutasta soitto kaikuu, tuuli kantaa tänne sävelen.
Kaukaa, uivat laivat valkolaivat maasta jonka unhoittuneen luulin.
Takaa usvaverhojen, takaa maitten merien, takaa vuorten, maitten merien.
Kerro mistä laivat myotätuulen purjeisiinsa saivat.
Mulle tuovatko ne viestin vielä jostain kaukaisen.
Kerro uivatko mun luokseni, näin lapsuudesta laivat.
Kun lumivalkolaivat uivat sieltä lailla pilvien..
Badding - Laivat
Totta kai piti lähtee sooloilemaan tämänkin asian kanssa, ei mikään yksittäinen laiva, vaan just ne LAIVAT.
Muuten laiva sanasta tulee mieleen lähinnä Tallinnan reissut eli melko huono olo. Hmm.
***
Aamu oli suhteellisen tehokas, kun pomppasin 5:15 ylös ja painelin lenkille ja lenkin jälkeen uimaan. Halliin sai mennä kello 06:00 alkaen, mutta olin totta kai pahis ja olin hallissa jo 05:53. Hups. Vesi oli niin saamarin kylmää, että sama kai tuo ois avantoon ollu mennä sen altaan sijaan, näin jo miten ne jäälautat kellui siinä altaassa ja pingviinit vilkutti kakkosradan korokkeelta. Aivot tuntui jäätyvän sukeltaessa, joten sukeltelu sitten jäi. Selvisin kuitenkin ilman suurempia paleltumavammoja, herätti se parinkymmenen minuutin aamu-uinti ainakin tehokkaasti.
Pukuhuoneessa koin lieviä kauhun hetkiä. Omatoimi-ihmisen uimahallissahan ovi aukeaa totta kai sillä huoneen avainkortilla. Pois lähtiessä se kortti ei ollutkaan taskussa. Hetken aikaa sydän hakkasi epätahtiin, että mitäsmitäs, missäs se.. kävin jo kaikki muut toiminnan vaihtoehdot kirkumisesta respan päivystäjän hälyytykseen, respa kun aukesi vasta 7:30 ja kello luonnollisesti oli tuolloin 6:20. Hmmpff. Onneksi aivot suli ikiroudasta ja sytty toimi sen verran, että pakkohan sen kortin on olla JOSSAIN siellä pukuhuoneessa, kun minä kerran ulko-ovesta sillä tulin sisälle. Juu, siellä oli kaapissa. Ei ekana tullut mieleen katsoa sieltä kaapista, vaan ensin kävin kaikki muut 101 vaihtoehtoa läpi. Tosi hienoa olisi ollut kävellä koko rakennuksesta ulos tuuleen ja pakkaseen ja todeta, että se avain kaikkialle jäi sisälle.
Loppupäivä menikin sitten koulutuksen parissa. Kahden päivän anti oli mm. se, että akkuporakoneen käsittely on erinomaisen sujuvaa. Sitä en kyllä tavoitteeksi laittanut, kun johtamisasioita opiskelemaan lähdin, mutta erittäin hyödyllistä, sanoisin. Mies joutuu niin keittöhommiin ja minä rupeen tekemään kaikki nuo kivat työt. Lisäksi osaan purkaa polkuauton vaikka silmät kiinni.
Vaikka tuo kuulostaa naurettavalta ja ajatuksena on ensimmäisenä mitä helvettiä, oli koulutus oikeasti hyvä. Prosessit ja niitten sujuvuus oikean tekemisen kautta, perille meni!
ps. mun maailma romahti, kun Pin the Fuck Ups julkaisi pin-up kuvia, jotka oli otettu tuossa helkutin vauvahaalarissa eli onepiece haalarissa. Tuo muija on kuumempi ku hella kutosella ja nuo kuvat on niin törkeen hienoja, että nyt meni usko elämään. Miten tuosta vaatehirvityksestä saadaan tommosta irti!?!
En kyllä silti halua tuollaista haalaria. Enkä puutarhakenkiä eli crocseja (osaa ees kirjottaa koko sanaa, niin vähän arvostan niitä). Enkä ala kävelemään ainoreinoillani kaupungilla enkä etenkään mene ne jalassa baariin. Varmaan nekin saadaan pin-up tyylillä stailattua upeiksi ja joudun syömään taas sanani. On se kumma kun ei voi luottaa mihinkään nykypäivänä. Joku roti näihin hommiin, häh!
pps. tarkemmin kun pohdiskelin asiaa, niin jos mulle lyödään tommoinen onepiece päälle ja käsketään poseeraamaan samalla tapaa pin-up henkisesti, niin lopputulos muistuttaa varmaan lähinnä Barbababan epäonnistunutta muodon muutosta ja on ehdottomasti sydänvikaisilta kiellettyä materiaalia. Jotta ei myö nyt, vaikka pin-up kuvauksiin ois joskus hienoa päästäkin. Ehkä kuitenkin vaan mekossa...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työt. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. tammikuuta 2014
maanantai 27. tammikuuta 2014
Pore
Ekana mieleen tuli poretabletti. Siis sellainen veteen tiputettava tabletti, joka sihisee ja sähisee, kun se sulaa. Suussa alkoi maistumaan panadol, joskus on tullut juotua tuollainen.
***
Jokseenkin meinasi illalla naurattaa, että umpikorvesta lähdin reissuun ja samanlaiseen korpeen päädyin. Jopa taksikuski huokasi, että "sä oot nyt niiin maalla", mutta lohdutin häntä toteamalla, että mä oon tottunut. Ei tunnu missään.
Amazing race tyyppisesti etsin respan piilottaman avaimen ja löysin oikean kämpän - ihan oikeasti, vastaanotto oli suljettu ja avain laitettu paikkaan X.
8 tuntia unta ja virtaa kuin pienessä kylässä! Havahduin yön aikana pari kertaa, ainakin puoli neljältä katsoin kelloa. Koska ihmisen pitää olla vähän outo, se nousee ylös jo kuudelta, jotta se pääsee laukkamaan pitkin teitä, risukoita ja pusikoita. Rakkaudesta geokätköilyyn ja etsintä tuotti jälleen tulosta. Edellisellä kätköreissulla päädyin kapakkaan ilman yhtäkään löytöä... kaupunkikätköilyn vaaranpaikkoja ;)
Kätköily on harrastus, jota pitää itse kokeilla, ennen kuin sen tajuaa. Osa ei kyllä tajua sittenkään, sori vaan. Suurin osa ei käsitä, mitä iloa on etsiä purkkia mitä oudoimmista tai tavallisista paikoista ja kirjata sinne nimikirjaimensa. Minä taas väitän, että ne jotka eivät ymmärrä, ovat hukanneet lapsenmielisyyteensä ja sen puhtaan löytämisen ja onnistumisen riemun.
Itsellänihän on Peter Pan syndrooma enkä aatellut koskaan kasvaa aikuiseksi, joten minulle sopiva harrastus - kätköilyssä kun mottona voi olla toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun ;)
Se, mikä eniten sylettää näissä tätä harrastusta ymmärtämättömissä ihmisissä, on se, että minkä helvetin takia niitä purkkeja pitää tuhota / siirrellä tahallaan?! En minäkään tule katkomaan sinun kitaran kieliä, repimään kirjan sivuja, hajoittamaan hevosten aitauksia, tuhoamaan auton osia tai piilottamaan virkkuukoukkuja tai mitä ikinä. Miksi tuohon harrastukseen pitää sitten kohdistaa ilkivaltaa, minä vaan kysyn.
***
Jokseenkin meinasi illalla naurattaa, että umpikorvesta lähdin reissuun ja samanlaiseen korpeen päädyin. Jopa taksikuski huokasi, että "sä oot nyt niiin maalla", mutta lohdutin häntä toteamalla, että mä oon tottunut. Ei tunnu missään.
Amazing race tyyppisesti etsin respan piilottaman avaimen ja löysin oikean kämpän - ihan oikeasti, vastaanotto oli suljettu ja avain laitettu paikkaan X.
8 tuntia unta ja virtaa kuin pienessä kylässä! Havahduin yön aikana pari kertaa, ainakin puoli neljältä katsoin kelloa. Koska ihmisen pitää olla vähän outo, se nousee ylös jo kuudelta, jotta se pääsee laukkamaan pitkin teitä, risukoita ja pusikoita. Rakkaudesta geokätköilyyn ja etsintä tuotti jälleen tulosta. Edellisellä kätköreissulla päädyin kapakkaan ilman yhtäkään löytöä... kaupunkikätköilyn vaaranpaikkoja ;)
Kätköily on harrastus, jota pitää itse kokeilla, ennen kuin sen tajuaa. Osa ei kyllä tajua sittenkään, sori vaan. Suurin osa ei käsitä, mitä iloa on etsiä purkkia mitä oudoimmista tai tavallisista paikoista ja kirjata sinne nimikirjaimensa. Minä taas väitän, että ne jotka eivät ymmärrä, ovat hukanneet lapsenmielisyyteensä ja sen puhtaan löytämisen ja onnistumisen riemun.
Itsellänihän on Peter Pan syndrooma enkä aatellut koskaan kasvaa aikuiseksi, joten minulle sopiva harrastus - kätköilyssä kun mottona voi olla toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun ;)
Se, mikä eniten sylettää näissä tätä harrastusta ymmärtämättömissä ihmisissä, on se, että minkä helvetin takia niitä purkkeja pitää tuhota / siirrellä tahallaan?! En minäkään tule katkomaan sinun kitaran kieliä, repimään kirjan sivuja, hajoittamaan hevosten aitauksia, tuhoamaan auton osia tai piilottamaan virkkuukoukkuja tai mitä ikinä. Miksi tuohon harrastukseen pitää sitten kohdistaa ilkivaltaa, minä vaan kysyn.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Suihkulähde
Minusta ois kiva saada pihalle suihkulähde. Aavistuksenomainen ongelma on se, että mulla ei ole pihaa, mihin laittaa se suihkulähde. Mut kiva ois semmoinen silti.
Jumalan selän takana olevan kaupungin torilla oleva pieni suihkulähde kaipasi kaverini mielestä aikoinaan vähän pientä piristystä, fairyn muodossa. En tosin muista, toteutettiinko tätä ideaa koskaan, ei ehkä...
***
Juna kulkee taas ja kohteena tällä kertaa etelästä Kirkkonummi. Siellähän mä en oo koskaan käyny, joten sopii hyvin. Maanantai ja tiistai menee koulutuksessa. Matkaan lähdin tänään 12:46 ja perillä tulen olemaan 18:30. Siinähän tuo päivä rattoisesti kuluikin, junassa istuen. Rästityöt tosin alkaa olla taas aika hyvin hoidettu...
Siitä tulikin mieleeni, että eilisen sana oli burnout. Sitä odotellessa, vielä ei ole ollut vaikka muutaman kerran on tuntunut, että vieläkö pitäisi jaksaa? Kummasti sitä on vain jaksanut, omien rajojen testaaminen on mielenkiintoista. Eri asia millä hinnalla niitä testataan.
Perjantaina oli kyllä sellainen päivä,että teki mieli lähteä istumaan kirkkomaalle ja odottaa, että vaikka armo pyyhkisi pois tästä maailmasta. Miten kaikki vastustaakin aina kerralla? Kun mikään ei toiminut, mikään ei sopinut, mitään en ehtinyt ja mitään en osannut ja keskimäärin 8 työtunnista hyviä hetkiä oli 5 - 10 minuuttia koko päivänä - niin kylläpä rupes tuntumaan, että jos tämä on aina tällaista, niin kiitti mulle riitti. ONNEKSI sen tietää, että eihän se ole aina tuollaista p*skaa, se rosvosektori sattui kohdalle juuri tuolle perjantaillle...
Minun työ on melko liikkuvaa, vaihtelevaa ja jokainen päivä on erilainen. Tykkään tästä työstä ja siitä, että en ole sidottuna täysin johonkin tiettyyn tehtävään. Levottomalle ihmiselle levottomia hommia, jepjep. Joskus taas tuntuu, että olisipa niin paljon helpompi tehdä jotain, missä ei tarvitsisi ajatella yhtään omilla aivoilla. Vaan saattaisi olla, että sitten tulisi hulluus.
Niin kauan, kun jaksan innostua omasta työstäni, aion sitä tehdä. Sinä päivänä, kun se työ alkaa oikeasti olla metrinen halko kynnen alle (tikut menee vielä ;) ), niin sitten sanokaa minulle, että vaihda alaa, jos en sitä itse tajua. Mitä annettavaa siinä vaiheessa enää on, jos ei ole innostunut? Ei mitään. Yksi tämän työn varjopuolista omalla tavallaan on tuo reissuaminen, kun en ole ikinä kotona. Ja toinen on se, että on kiire. Kiirekiirekiire.
Vaikka kuinka tykkään työstäni, sitä joskus miettii, että mikä hitto tässä maailmassa on vinossa, kun aina on kiire, mikään ei riitä ja vaaditaan entistä enemmän. PAREMMIN, ENEMMÄN, TEHOKKAAMMIN, HALVEMMIN, NOPEAMMIN! En ihmettele yhtään, jos porukalla flippaa päässä. Sen huomaa omassa toiminnassa siitä, kun töissä on kiire, niin minulla on KAIKKI asiat hukassa muussa elämässä. Avaimista autoon parkkihallissa, kaikki katoaa, mitään en muista ja hermot menee niin itsellä kuin lähipiirillä. Töissä kaikki on suurin piirtein järjestyksessä ja asiat etenee hyvinkin järjestelmällisesti ja loogisesti kuin juna, mutta jossainhan se rappio on sitten piilossa ja jostain se nousee esille.
Vaan onneksi on hyvä työporukka ja kotona ymmärtävä mies. Helpottaa aina näitä lähtemisiä ja epämääräisiä kalentereita, kun tietää, että toinen tajuaa ja tietää, että työkaverit tsemppaa. Huono omatunto on silti ystävien puolesta - minun kanssa kun pitää sopia simppeli kahvitteluhetkikin kalenteriin aikataulutettuna. Facebookkiin liittyminen ei mennyt hukkaan, koska sitä kautta tulee pidettyä jälleen kerran yhteyttä kaikkiin.
Milloinkahan sitä tosissaan tajuaa, että ei ole korvaamaton ja oppisi sanomaan monessa asiassa EI? Työ ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa minun maailmassa, mutta tällä hetkellä se on sen verran kivaa, että sitä tekee mielellään... hmm.
Jumalan selän takana olevan kaupungin torilla oleva pieni suihkulähde kaipasi kaverini mielestä aikoinaan vähän pientä piristystä, fairyn muodossa. En tosin muista, toteutettiinko tätä ideaa koskaan, ei ehkä...
***
Juna kulkee taas ja kohteena tällä kertaa etelästä Kirkkonummi. Siellähän mä en oo koskaan käyny, joten sopii hyvin. Maanantai ja tiistai menee koulutuksessa. Matkaan lähdin tänään 12:46 ja perillä tulen olemaan 18:30. Siinähän tuo päivä rattoisesti kuluikin, junassa istuen. Rästityöt tosin alkaa olla taas aika hyvin hoidettu...
Siitä tulikin mieleeni, että eilisen sana oli burnout. Sitä odotellessa, vielä ei ole ollut vaikka muutaman kerran on tuntunut, että vieläkö pitäisi jaksaa? Kummasti sitä on vain jaksanut, omien rajojen testaaminen on mielenkiintoista. Eri asia millä hinnalla niitä testataan.
Perjantaina oli kyllä sellainen päivä,että teki mieli lähteä istumaan kirkkomaalle ja odottaa, että vaikka armo pyyhkisi pois tästä maailmasta. Miten kaikki vastustaakin aina kerralla? Kun mikään ei toiminut, mikään ei sopinut, mitään en ehtinyt ja mitään en osannut ja keskimäärin 8 työtunnista hyviä hetkiä oli 5 - 10 minuuttia koko päivänä - niin kylläpä rupes tuntumaan, että jos tämä on aina tällaista, niin kiitti mulle riitti. ONNEKSI sen tietää, että eihän se ole aina tuollaista p*skaa, se rosvosektori sattui kohdalle juuri tuolle perjantaillle...
Minun työ on melko liikkuvaa, vaihtelevaa ja jokainen päivä on erilainen. Tykkään tästä työstä ja siitä, että en ole sidottuna täysin johonkin tiettyyn tehtävään. Levottomalle ihmiselle levottomia hommia, jepjep. Joskus taas tuntuu, että olisipa niin paljon helpompi tehdä jotain, missä ei tarvitsisi ajatella yhtään omilla aivoilla. Vaan saattaisi olla, että sitten tulisi hulluus.
Niin kauan, kun jaksan innostua omasta työstäni, aion sitä tehdä. Sinä päivänä, kun se työ alkaa oikeasti olla metrinen halko kynnen alle (tikut menee vielä ;) ), niin sitten sanokaa minulle, että vaihda alaa, jos en sitä itse tajua. Mitä annettavaa siinä vaiheessa enää on, jos ei ole innostunut? Ei mitään. Yksi tämän työn varjopuolista omalla tavallaan on tuo reissuaminen, kun en ole ikinä kotona. Ja toinen on se, että on kiire. Kiirekiirekiire.
Vaikka kuinka tykkään työstäni, sitä joskus miettii, että mikä hitto tässä maailmassa on vinossa, kun aina on kiire, mikään ei riitä ja vaaditaan entistä enemmän. PAREMMIN, ENEMMÄN, TEHOKKAAMMIN, HALVEMMIN, NOPEAMMIN! En ihmettele yhtään, jos porukalla flippaa päässä. Sen huomaa omassa toiminnassa siitä, kun töissä on kiire, niin minulla on KAIKKI asiat hukassa muussa elämässä. Avaimista autoon parkkihallissa, kaikki katoaa, mitään en muista ja hermot menee niin itsellä kuin lähipiirillä. Töissä kaikki on suurin piirtein järjestyksessä ja asiat etenee hyvinkin järjestelmällisesti ja loogisesti kuin juna, mutta jossainhan se rappio on sitten piilossa ja jostain se nousee esille.
Vaan onneksi on hyvä työporukka ja kotona ymmärtävä mies. Helpottaa aina näitä lähtemisiä ja epämääräisiä kalentereita, kun tietää, että toinen tajuaa ja tietää, että työkaverit tsemppaa. Huono omatunto on silti ystävien puolesta - minun kanssa kun pitää sopia simppeli kahvitteluhetkikin kalenteriin aikataulutettuna. Facebookkiin liittyminen ei mennyt hukkaan, koska sitä kautta tulee pidettyä jälleen kerran yhteyttä kaikkiin.
Milloinkahan sitä tosissaan tajuaa, että ei ole korvaamaton ja oppisi sanomaan monessa asiassa EI? Työ ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa minun maailmassa, mutta tällä hetkellä se on sen verran kivaa, että sitä tekee mielellään... hmm.
maanantai 20. tammikuuta 2014
Sähkölasku
Naureskelen kahdelle viimeisimmälle sanalle. Eilisen univinkki jäi kirjoittamatta kokonaan, koska fiilistelin vaan ulkona aurinkoisessa pakkassäässä. Sinällään minulla ei ole yhtään univinkkiä jaettavaksi, sen verran levoton nukkuja olen. Ellei univinkiksi lasketa niitä asioita, joita puoliso voi tehdä, kun toinen puhuu ja touhuaa unissaan. Näitä ovat esimerkiksi "MITÄ HELVETTIÄ SÄ TEET" lauseet tai yleispätevä "Tulehan nyt takas". Joten ei, ei irtoa univinkkejä.
Eikä tämän päivän sanakaan kovin toimiva ole omalta kohdalta, sanasta sähkölasku ei ole paljon lapsille kertomista, koska sähkölaskussa suurin osa on sitä siirtomaksua... mutta lähtökohtaisesti sanasta sähkölasku voi todeta, että pakollinen paha, jota ei edes ajattele. Toki jos se sähkölasku olisi isompi kuin mitä nyt, niin saattaisi sitä ehkä ajatellakin...
***
Eilen pohdittiin taas tämän perheen tulevaisuutta. Ei päästy pohdinnoissa sen kummemmin eteenpäin, mutta avaus kai sekin on, että avokas veti appiukon tähän keskusteluun mukaan. Itsehän pakenin paikalta raukkamaisesti, kun myrskypilvet kasaantuivat ja kuuntelin parhaat palat vasta illalla, kun mies hiippaili perästä asunnolle. No joo, myrsky oli liioiteltu ilmaisu, mut se ois voinu olla.
ps. sähkölasku kohtaan täydennystä. Junan sähkösysteemit löi hienoa valokaarta pimeään iltaan ja tästäpä fiksu ajatus, miten paljon tuotakin sähköä säästettäisiin, kun se ei tuonne maailmaan kipinöisi... tämä ei ollut kyllä oma ajatus, vaan sen tarjoili minulle työkaveri. Miespuolinen sellainen. Pistää epäilemään, että ajatuksessa on jotakin perää, vaan hitostako minä tämmösiä ymmärrän. Sähköä siihen kuluu kuitenkin ja se sähkölaskuun vaikuttaa, niih.
Eikä tämän päivän sanakaan kovin toimiva ole omalta kohdalta, sanasta sähkölasku ei ole paljon lapsille kertomista, koska sähkölaskussa suurin osa on sitä siirtomaksua... mutta lähtökohtaisesti sanasta sähkölasku voi todeta, että pakollinen paha, jota ei edes ajattele. Toki jos se sähkölasku olisi isompi kuin mitä nyt, niin saattaisi sitä ehkä ajatellakin...
***
Eilen pohdittiin taas tämän perheen tulevaisuutta. Ei päästy pohdinnoissa sen kummemmin eteenpäin, mutta avaus kai sekin on, että avokas veti appiukon tähän keskusteluun mukaan. Itsehän pakenin paikalta raukkamaisesti, kun myrskypilvet kasaantuivat ja kuuntelin parhaat palat vasta illalla, kun mies hiippaili perästä asunnolle. No joo, myrsky oli liioiteltu ilmaisu, mut se ois voinu olla.
Tällä hetkellä pelissä ovat edelleen kaikki kolme vaihtoehtoa aina maatalousyrittäjästä tämän hetkisen työpaikan kautta taksiyrittäjäksi ja minä alan lämmetä mille tahansa vaihtoehdolle, kunhan joku ratkaisu saataisiin aikaan. Mutta joo, yhtä kaikki, hyvä että sai edes jonkinlaisen keskustelun avauksen tehtyä tuonne appiukon suuntaan.
Fiilistelykuvia eiliseltä: pakkasta -15 ja aurinko, tykkään! Kissa tykkäsi enemmän lattialämmityksestä.
ps. sähkölasku kohtaan täydennystä. Junan sähkösysteemit löi hienoa valokaarta pimeään iltaan ja tästäpä fiksu ajatus, miten paljon tuotakin sähköä säästettäisiin, kun se ei tuonne maailmaan kipinöisi... tämä ei ollut kyllä oma ajatus, vaan sen tarjoili minulle työkaveri. Miespuolinen sellainen. Pistää epäilemään, että ajatuksessa on jotakin perää, vaan hitostako minä tämmösiä ymmärrän. Sähköä siihen kuluu kuitenkin ja se sähkölaskuun vaikuttaa, niih.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Vaahteramäki
Onks tähän jotain muita vaihtoehtoja? "Voi herran jestas minkälainen lapsi oli hän.."
***
Ihan aavistuksen verran on väsymystä ilmassa. Reissutyöt on mukavia, kun valitsee seuransa oikein. Ja jos töistä puhuminen iltaa istuessa alkaa tökkiä, voi aina vaihtaa leikkiin "kysymys kysymyksestä". Ihan itte kehittelin eilen illalla, säännöt on jota kuinkin sellaiset, että saat kysyä toiselta ihan mitä vaan, siihen tulee vastata ja sen jälkeen toinen voi kysyä sinulta ihan mitä vaan jne.
Jatkuu niin kauan, kun kiinnostaa kysellä, vastaukset voi olla lyhyitä tai sitten tooooodella pitkiä. Jaksettiin puoli kolmeen asti työkaverin kanssa, sitten vissiin tiedettiin toisistamme tarpeeksi asioita tai väsähdettiin, mutta joka tapauksessa luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Luonnollisesti pomppasin ylös puoli seiskan pintaan. Ihan kiva.
Ja univajetta kannattaa korjata kahvilla, etenkään kun ei juo juuri koskaan kahvia. Jepjep. Arvatkaa onko vähän adhdabccd olo. Tilulii perkele, mutta lystiä oli!
Olis tää maailma hieno paikka, jos kaikilla olisi yhtä hyvä työyhteisö, hauskat työkaverit ja mukava duuni kuin mulla. Tykkään ja arvostan!
torstai 16. tammikuuta 2014
Historian havinaa
Tämän päivän sana viittaa maailman kuluneimpaan sanontaan, historian siipien havinaan... Jaa-a, siinä oli kaikki mitä tästä sain irt.
Pistää miettimään mistä ihmeestä Neo nämä sanat kaivaa tähän Tarina päivässä haasteeseensa, googlestako?! Google nimittäin heitti minulle haulla tälläisen sivuston, pitänee tutustua..
***
Väsymys maximus. Aamulla ennen viittä ylös ja kohti itärajaa, Jojensuuhun tarkemmin ottaen. Äsken vapauduin vasta töistä hotellille ja aivot lyö ihan tyhjää.
Pistää miettimään mistä ihmeestä Neo nämä sanat kaivaa tähän Tarina päivässä haasteeseensa, googlestako?! Google nimittäin heitti minulle haulla tälläisen sivuston, pitänee tutustua..
***
Väsymys maximus. Aamulla ennen viittä ylös ja kohti itärajaa, Jojensuuhun tarkemmin ottaen. Äsken vapauduin vasta töistä hotellille ja aivot lyö ihan tyhjää.
torstai 9. tammikuuta 2014
Julistus
Tämän päivän julistus on se, että nousin ylös sieltä motivaatiomontustani, jonne olin humpsahtanut tyylikkäästi (tai vähemmän tyylikkäästi) joululomalla. Viikko siihen meni, mutta nyt on taas uutta intoa ja virtaa. Perhana sentään.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Kaksoisolento
Lapsuudestani mieleen tulee yksi tarina, joka liittyy jotenkin kaksoisolentoon.
Naapurin tyttö otti kerran isääni kädestä kiinni joittenkin juhlien tungoksessa. Luuli omaksi isäkseen. Kaksoisolennosta ei todellakaan ollut kysymys, mutta isät menee sekaisin helposti, jos niillä on kaikilla samanlaiset tummat vaatteet ja liivit ja kravaatit. Niih.
Naapurin tyttö hoksasi noin 5 sekunttia käteen tarraamisesta, että voi perskuta, väärä mies ja voi sitä huudon määrää, minkä 5-vuotias voi suustaan päästää virheen huomattuaan. Lapsi palautettiin oikealle omistajalle ja loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tämän lähemmäksi en tositarinoissa pääse sanaa kaksoisolento, mutta jotain kuitenkin.
Oma kaksoisolentoni tälle aamulle olisi selkeästi ollut jotain tällaista:
Onks kotka kotona? Se tunne, kun aamulla katsot itseäsi peilistä ja voit vain todeta, että tuota ei todellakaan korjata valokynällä...
Mulla on motivaatio vähän kateissa. Koko päivä aikaa, ei kiirettä ja paljon olisi tekemistä. Huomaa tuo ei kiirettä. Silläkös tässä joutaa vähän blogeja kirjoittamaan... tekemistä kyllä on, ehkä se nyt pudotti minut motivaatiomonttuun, etten tiedä, mistä aloittaisin. Lisäksi missasin Suomipopin Aamulypsyn parin puhelun aikana, dääm! No, tästä on suunta vain ylöspäin...
Naapurin tyttö otti kerran isääni kädestä kiinni joittenkin juhlien tungoksessa. Luuli omaksi isäkseen. Kaksoisolennosta ei todellakaan ollut kysymys, mutta isät menee sekaisin helposti, jos niillä on kaikilla samanlaiset tummat vaatteet ja liivit ja kravaatit. Niih.
Naapurin tyttö hoksasi noin 5 sekunttia käteen tarraamisesta, että voi perskuta, väärä mies ja voi sitä huudon määrää, minkä 5-vuotias voi suustaan päästää virheen huomattuaan. Lapsi palautettiin oikealle omistajalle ja loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tämän lähemmäksi en tositarinoissa pääse sanaa kaksoisolento, mutta jotain kuitenkin.
Oma kaksoisolentoni tälle aamulle olisi selkeästi ollut jotain tällaista:
Onks kotka kotona? Se tunne, kun aamulla katsot itseäsi peilistä ja voit vain todeta, että tuota ei todellakaan korjata valokynällä...
Mulla on motivaatio vähän kateissa. Koko päivä aikaa, ei kiirettä ja paljon olisi tekemistä. Huomaa tuo ei kiirettä. Silläkös tässä joutaa vähän blogeja kirjoittamaan... tekemistä kyllä on, ehkä se nyt pudotti minut motivaatiomonttuun, etten tiedä, mistä aloittaisin. Lisäksi missasin Suomipopin Aamulypsyn parin puhelun aikana, dääm! No, tästä on suunta vain ylöspäin...
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Töitöitöitä
Tämä on jollakin tapaa viime viikon ja tämän viikonlopun tunnusbiisi. Haaveilen edelleen tästä kahden työn loukusta ja siitä esimakua tuli jo tänä viikonloppuna ja se vain jatkuu. En siis valita, kerrankaan. Jotenkin kieroutunuta, mutta rankka duuni on melkein kun lomaa henkisten töitten rinnalle. Saa nollata pään ja olla ajattelematta juurmittään.
ps. ihana kampaajani keksi syksyn piristykseksi laittaa hiuksiini turkoosia tehosteeksi. Vaaleat suortuvat imaisivat sitä niin tehokkaasti, että se on nyt aika kirkkaasti turkoosia. Isälläni kesti 2 vuorokautta tajuta asia ja nyt se tarttee nitroa. Ja silmälasit. Hmm.
ps. ihana kampaajani keksi syksyn piristykseksi laittaa hiuksiini turkoosia tehosteeksi. Vaaleat suortuvat imaisivat sitä niin tehokkaasti, että se on nyt aika kirkkaasti turkoosia. Isälläni kesti 2 vuorokautta tajuta asia ja nyt se tarttee nitroa. Ja silmälasit. Hmm.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Kiire kirkkoon ja kiire kirkosta pois
Aloitetaanko tämä tarina sillä, että oikeastaan inhoan kiirettä. Olen nopea lähtijä ja tarvittaessa riittää puoli minuuttiakin lähtövalmiuteen, MUTTA kiire on mitä rasittavin asia. Voiko siitä joku oikeasti tykätä? Epäilen. Inhoan myös ylikaiken myöhästymistä. En halua itse olla myöhässä, enkä kestä, kun joku muu on myöhässä. Tässäkin on kultainen puolen minuutin sääntö - juuri ja juuri sen vielä kestää, jos joku myöhästyy vaikka sovitusta tapaamisesta sen verran, mutta sitten alkaa tikittää verenpainemittari.. olkaa ajoissa jumalauta!
Siinä on tämän naikkosen päivän ilme. Suurin piirtein tuo ilme naamallani suhasin iltapäivällä kotikaupunkiini yhdestä Suomen suurimmista maitopitäjistä - yllättävän pitkä se matka on, kun aikaa on vähän ja kiire mitä valtavin. Tai mukamas kiire.
Mitään kiireen tuntua ei olisi syntynyt, jos olisin lähtenyt edellisestä paikasta aiemmin liikkeelle. No ei pystynyt, moninaisista syistä johtuen. Joten miten toimitaan - painetaan kaasua.
Ja jostain syystä koko tieosuudella porukka oli päättänyt noudattaa tunnollisesti kaikkia liikennesääntöjä. Kaikki muut paitsi minä. Sitten en enää kehdannut ohitella ja mutkitella ja painella riikkaria, kun ei kukaan muukaan. Pöh.
Lopputulema oli kuitenkin, että se 45 minuutin matka taittui siinä 45 minuutissa, tosin tuolla ilmeellä ja hampaitten kulutuspinta ainakin sentin ohuemapana, piti vähän narskutella, kun jono ei liiku, liikennevalot ei vaihdu ja nopeammalla pätkällä saavutettu kahden minuutin etumatka kuroutuu umpeen... KUKA SIELLÄ NYT EI AJA, KUKA SEISOO EDESSÄ, HÄH?!
Ehdin palaveriin, totta kai, jopa 5 minuuttia etuajassa. Loppuporukka tulikin sitten myöhässä. Höyhenen kevyesti kiristelin taas hampaitani siinä viittä vaille kolme, että missä helkutassa kaikki on. Se on se psykologinen myöhästyminen - viittä vaille ollaan meikäläisen maailmankatsomuksen mukaan jo armottomasti myöhässä. Esimerkiksi 15:46 on jo selkeesti kymmentä vaille ja suurimmaksi osaksi peli on menetetty monessa asiassa.
Pitäisiköhän oppia sietämään myöhästymisiä ja antaa itselleen anteeksi, jos joskus saapuisikin sen minuutin, ehkä joka viisikin, myöhässä? Saattaisi useimmilla tämän alueen tieosuuksilla parantua liikenneturvallisuuskin kerta heitolla ja oma verenpaine tykätä myös.
Siinä on tämän naikkosen päivän ilme. Suurin piirtein tuo ilme naamallani suhasin iltapäivällä kotikaupunkiini yhdestä Suomen suurimmista maitopitäjistä - yllättävän pitkä se matka on, kun aikaa on vähän ja kiire mitä valtavin. Tai mukamas kiire.
Mitään kiireen tuntua ei olisi syntynyt, jos olisin lähtenyt edellisestä paikasta aiemmin liikkeelle. No ei pystynyt, moninaisista syistä johtuen. Joten miten toimitaan - painetaan kaasua.
Ja jostain syystä koko tieosuudella porukka oli päättänyt noudattaa tunnollisesti kaikkia liikennesääntöjä. Kaikki muut paitsi minä. Sitten en enää kehdannut ohitella ja mutkitella ja painella riikkaria, kun ei kukaan muukaan. Pöh.
Lopputulema oli kuitenkin, että se 45 minuutin matka taittui siinä 45 minuutissa, tosin tuolla ilmeellä ja hampaitten kulutuspinta ainakin sentin ohuemapana, piti vähän narskutella, kun jono ei liiku, liikennevalot ei vaihdu ja nopeammalla pätkällä saavutettu kahden minuutin etumatka kuroutuu umpeen... KUKA SIELLÄ NYT EI AJA, KUKA SEISOO EDESSÄ, HÄH?!
Ehdin palaveriin, totta kai, jopa 5 minuuttia etuajassa. Loppuporukka tulikin sitten myöhässä. Höyhenen kevyesti kiristelin taas hampaitani siinä viittä vaille kolme, että missä helkutassa kaikki on. Se on se psykologinen myöhästyminen - viittä vaille ollaan meikäläisen maailmankatsomuksen mukaan jo armottomasti myöhässä. Esimerkiksi 15:46 on jo selkeesti kymmentä vaille ja suurimmaksi osaksi peli on menetetty monessa asiassa.
Pitäisiköhän oppia sietämään myöhästymisiä ja antaa itselleen anteeksi, jos joskus saapuisikin sen minuutin, ehkä joka viisikin, myöhässä? Saattaisi useimmilla tämän alueen tieosuuksilla parantua liikenneturvallisuuskin kerta heitolla ja oma verenpaine tykätä myös.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Viikonlopun saldo
Uusi viikko edessä. Aurinkoista, sanoi sääpoika telkkarissa. Harvinaisen lämmintä, täydensi toisen kanavan setämies.
Viikonloppuna olin jäässä. Lauantaina laskettiin pieni arkku hautaan ja minun hampaat löi loukkua jo heti hautausmaan portilla. Paleleminen oli niin sisäistä kuin ulkoista, sydän kylmänä sitä toimitusta seurasin ja hämmästyin itsekin omaa itkuani. Ei meinannut onnistua millään ulkomuistista iltarukouksen lukeminen siinä haudalla, eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi muistanut sanoja. Mutta heti, kun nostin kameran kasvojen eteen ja kuvasin tilaisuutta, unohtui itku ja keskityin vaan siihen, mille sen linssin läpi näyttää. Häkellyttävä tilanne. Saman tien, kun laski kameran alas, alkoi tärinä ja itku. Avokas oli kyllä hienosti tukena.
Pappiahan meinasin motata heti kättelyssä kuonoon, ei kukaan tule hautajaisiin toivottaen reippaasti HYVÄÄ HUOMENTA! Häpäisin koko suvun tokaisemalla, että huomenta, vaikka tässä mitään hyvää olekaan. Ukko vaikeni ja mutisi jotain vaikeista päivistä. No shit Sherlock!
Vaikka toisaalta, mitä vaikeaa tässä meille muille on. Lapsen vanhemmillehan se on vaikeinta. Pahaa teki katsoa, kuinka hellästi isä taputtaa arkkua juuri ennen kuin se lasketaan hautaan.
Muutenkaan en lämmennyt sille papin märinälle. Esimerkiksi huomautus kahteen kertaan "olemme kokoontuneet tänne siksi että..", joo, sehän ei ole kellekään vielä selvillä, mitä tässä ollaan tekemässä. Sinällään tilaisuus oli ihan kaunis. Hauta peitettiin suvun miesten voimin vielä saman tien, hieno ele sekin. Oma mieheni näytti siltä, kuin olisi salaojaa kaivamassa tai sementtiä myllyyn tekemässä, kunnes sitten hellitti vähän tahtia.
Haudalta siirryttiin kotiin syömään. Minua ahdisti ajatus siitä, että sinne mennään ja mässätään olan takaa, mutta jälkeen päin ajateltuna se oli ehkä ihan hyvä ratkaisu. Tunnelma ei ollut ehkä mikään kaikista vaivattomin, koska lapsen isän suku oli täysin tuntematonta ennestään meille kaikille, mutta asiallisesti se tilaisuus vietiin läpi. Itsehän vietin lopputilaisuuden tyylikkäästi mustan hameen ja jakun yhdistelmässä, jota täydensi vaaleanpunaiset villasukat. Varpaat huusivat kylmästä hoosiannaa, joten ne sukat oli tarpeeseen. Siihen hätään ei talosta mustia löytynyt, vaan liekkö sillä mitään merkitystä, veikkaanpa että ei...
Pitkästä aikaa vietettiin osa viikonlopusta kaupungissa. En vaan jaksanut ajatusta siitä, että tässä joutuu vielä anoppilaan, halusin ihan pienen palan rauhaa. Asia ratkaistiin case ikkunanpesulla. Pesin mie ne akkunat kyllä oikeastikin, sunnuntaina nimittäin. Lauantai iltana olin niin väsynyt, että lähinnä makasin X asennossa sängyssä ja avokas pelasi pleikkaa. Sopi vallan mainiosti.
Sunnuntaina sain kuurattua ne ikkunat, jopa parvekkeen kaikki lasit molemmin puolin ja hyvä mielihän siitä jäi. Parvekkeella on lopultakin parvekekalusteet - eihän siihen mennyt kuin kolme vuotta eivätkä nämäkään ole omia - mutta jopa näytti erilaiselta sekin. Jatkettiin matkaa minun vanhempien luokse ja siellä minut valtasi taas jokin kätevä emäntä hurmos. Hurmoksen tuloksena oli kaksi piimä-omenakakkua, karjalanpaisti ja tuvan ikkunat pestyinä, muori oli tyytyväinen. Lisäksi roudattiin miehen kanssa puita liiteriin pari kuormaa ja illalla saatiin navettaan uusi lehmävasikka. Aamulla oli syntynyt sitä edellinen tulokas.
Jotenkin viikonlopussa oli monenlaista vastakkaisuutta: synkkyyttä - iloa, kaupunki - maaseutu, tylsää - tekemistä. Tuo kaupunki, kaikessa rauhaisuudessaan, on kyllä tylsä paikka. Ihan jees oli kyllä silloin illalla vain olla ja möllöttää, mutta mies kiipeili melkein seinillä sunnuntaiaamuna, että "ei jumalauta, jos tällei pitäis aina olla". Tyrkkäsin imurin sille käteen, johan hiljeni.
Maanantaiaamun tunnelmaa voisi silti kuvata näin:
Pitkästä aikaa oli sellainen fiilis, että en halua lähteä töihin. Tätä tunnetta ei ole ollut aikoihin, en tiedä mistä se nyt tuli. Miehelle tämä fiilis on jo niin tuttu, etten jaksa enää edes noteerata, kun sängystä kuuluu "onks pakko jos ei taho", tänä aamuna hän nousi ihmettelemään, miksi minä en nouse ylös...
Ensi lauantaita odotan jo nyt innolla. Kampaajan lisäksi vietän aikaa kummipojan ja rakkaan ystävän kanssa, ai että.
Viikonloppuna olin jäässä. Lauantaina laskettiin pieni arkku hautaan ja minun hampaat löi loukkua jo heti hautausmaan portilla. Paleleminen oli niin sisäistä kuin ulkoista, sydän kylmänä sitä toimitusta seurasin ja hämmästyin itsekin omaa itkuani. Ei meinannut onnistua millään ulkomuistista iltarukouksen lukeminen siinä haudalla, eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi muistanut sanoja. Mutta heti, kun nostin kameran kasvojen eteen ja kuvasin tilaisuutta, unohtui itku ja keskityin vaan siihen, mille sen linssin läpi näyttää. Häkellyttävä tilanne. Saman tien, kun laski kameran alas, alkoi tärinä ja itku. Avokas oli kyllä hienosti tukena.
Pappiahan meinasin motata heti kättelyssä kuonoon, ei kukaan tule hautajaisiin toivottaen reippaasti HYVÄÄ HUOMENTA! Häpäisin koko suvun tokaisemalla, että huomenta, vaikka tässä mitään hyvää olekaan. Ukko vaikeni ja mutisi jotain vaikeista päivistä. No shit Sherlock!
Vaikka toisaalta, mitä vaikeaa tässä meille muille on. Lapsen vanhemmillehan se on vaikeinta. Pahaa teki katsoa, kuinka hellästi isä taputtaa arkkua juuri ennen kuin se lasketaan hautaan.
Muutenkaan en lämmennyt sille papin märinälle. Esimerkiksi huomautus kahteen kertaan "olemme kokoontuneet tänne siksi että..", joo, sehän ei ole kellekään vielä selvillä, mitä tässä ollaan tekemässä. Sinällään tilaisuus oli ihan kaunis. Hauta peitettiin suvun miesten voimin vielä saman tien, hieno ele sekin. Oma mieheni näytti siltä, kuin olisi salaojaa kaivamassa tai sementtiä myllyyn tekemässä, kunnes sitten hellitti vähän tahtia.
Haudalta siirryttiin kotiin syömään. Minua ahdisti ajatus siitä, että sinne mennään ja mässätään olan takaa, mutta jälkeen päin ajateltuna se oli ehkä ihan hyvä ratkaisu. Tunnelma ei ollut ehkä mikään kaikista vaivattomin, koska lapsen isän suku oli täysin tuntematonta ennestään meille kaikille, mutta asiallisesti se tilaisuus vietiin läpi. Itsehän vietin lopputilaisuuden tyylikkäästi mustan hameen ja jakun yhdistelmässä, jota täydensi vaaleanpunaiset villasukat. Varpaat huusivat kylmästä hoosiannaa, joten ne sukat oli tarpeeseen. Siihen hätään ei talosta mustia löytynyt, vaan liekkö sillä mitään merkitystä, veikkaanpa että ei...
Pitkästä aikaa vietettiin osa viikonlopusta kaupungissa. En vaan jaksanut ajatusta siitä, että tässä joutuu vielä anoppilaan, halusin ihan pienen palan rauhaa. Asia ratkaistiin case ikkunanpesulla. Pesin mie ne akkunat kyllä oikeastikin, sunnuntaina nimittäin. Lauantai iltana olin niin väsynyt, että lähinnä makasin X asennossa sängyssä ja avokas pelasi pleikkaa. Sopi vallan mainiosti.
Sunnuntaina sain kuurattua ne ikkunat, jopa parvekkeen kaikki lasit molemmin puolin ja hyvä mielihän siitä jäi. Parvekkeella on lopultakin parvekekalusteet - eihän siihen mennyt kuin kolme vuotta eivätkä nämäkään ole omia - mutta jopa näytti erilaiselta sekin. Jatkettiin matkaa minun vanhempien luokse ja siellä minut valtasi taas jokin kätevä emäntä hurmos. Hurmoksen tuloksena oli kaksi piimä-omenakakkua, karjalanpaisti ja tuvan ikkunat pestyinä, muori oli tyytyväinen. Lisäksi roudattiin miehen kanssa puita liiteriin pari kuormaa ja illalla saatiin navettaan uusi lehmävasikka. Aamulla oli syntynyt sitä edellinen tulokas.
Jotenkin viikonlopussa oli monenlaista vastakkaisuutta: synkkyyttä - iloa, kaupunki - maaseutu, tylsää - tekemistä. Tuo kaupunki, kaikessa rauhaisuudessaan, on kyllä tylsä paikka. Ihan jees oli kyllä silloin illalla vain olla ja möllöttää, mutta mies kiipeili melkein seinillä sunnuntaiaamuna, että "ei jumalauta, jos tällei pitäis aina olla". Tyrkkäsin imurin sille käteen, johan hiljeni.
Maanantaiaamun tunnelmaa voisi silti kuvata näin:
Pitkästä aikaa oli sellainen fiilis, että en halua lähteä töihin. Tätä tunnetta ei ole ollut aikoihin, en tiedä mistä se nyt tuli. Miehelle tämä fiilis on jo niin tuttu, etten jaksa enää edes noteerata, kun sängystä kuuluu "onks pakko jos ei taho", tänä aamuna hän nousi ihmettelemään, miksi minä en nouse ylös...
Ensi lauantaita odotan jo nyt innolla. Kampaajan lisäksi vietän aikaa kummipojan ja rakkaan ystävän kanssa, ai että.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Tunnetko itsesi?
Töissä on meneillään mielenkiintoinen koulutus, joka on osana meidän organisaation muutosta. Tähän koulutukseen liittyi osaksi itsensä tunteminen / arviointi ja työkaverit arvioivat sinua ihmisenä samalla menetelmällä. Tämä tapahtui käytännössä niin, että viisi henkilöä saivat sähköpostiin arvioinnin, jossa piti antaa erilaisiin väittämiin numeroita 1 - 4. 1 kuvasi parhaiten sopivaa adjektiivia ja 4 vähiten sopivaa. Itsehän täyttelin näitä arviointeja silloin Espanjasta palattuani, samoilla silmillä! Eilen saatiin sitten tulokset näistä sekä tulkintaopas tähän hommaan.
Oma arvioni oli lyhyesti seuraavanlainen: olen tyypiltäni eniten Innostaja - innostava, vaikuttava, visionääri, avoin, spontaani, mukaansatempaava, päätän mielipiteen pohjalta, otan riskejä. Työkavereitten arvio osui lähes samaan, mutta lisäksi olen heidän mielestäjään Käynnistäjä: suorapuheinen, nopeasti päättävä, vastuuseen vakavasti suhtautuva, tehokkuuteen ja tulokseen pyrkivä, otan riskejä, päätän tiedon pohjalta. Okei, ei siinä mitään, allekirjoitan aivan täysin. Hämmästyin, kun oma arvio oli heittänyt vähän kauemmas tuosta "suorapuheinen" osiosta - sitä kun satun olemaan.
Kehitettävät piirteet sen sijaan sattuivat näin: ärsyttävä, epärealistinen, huolimaton, suurpiirteinen, itsekeskeinen, loukkaava ja jyräävä, epäempaattinen, dominoiva, pelottava, tunteeton. Näistä allekirjoitin samantien kaikki muut, paitsi huolimattoman ja suurpiirteisen. Pohdin myös pitkään ja hartaasti tuota epärealistista, mutta jopa sen suostun allekirjoittamaan. Samoin nuo dominoivat ja pelottavat - myönnetään. Mutta huolimaton ja suurpiirteinen?! Minäkö?! Aina satalasissa kaiken teen töissä ja mahdollisimman tarkasti ja ja ja ja ja EI PIDÄ PAIKKAANSA!
Kunnes sitten illalla tajusin, että perkele, tämähän on enemmän kuin paikkaansa pitävä. Meillä oli kokous ja allekirjoittanut on sihteeri. Arvatkaa, oliko vähän viime tipassa kaikki? Arvatkaa, oliko vähän suurpiirteisesti tehtynä esityslista? Että oliko puolihuolimattomasti väsättynä vähän kaikki - vaan hyvä kokous pidettiin, naureskeltiin tälle ja todettiin porukalla, että ei se ihan metsään mennyt.
Jaa-a, aina sitä oppii jotain uutta, jopa itsestään. Huvittavinta tässä arvioinnissa oli se, että vanhemmilla kolleegoilla nämä omat arviot sattuivat melkein tasan siihen, mihin työkaverit olivat arvioineet. Ikä tuo viisautta ja itsetuntemusta, näemmä. Sitä kuvittelee olevansa valmis jo nyt, hupatusta...
**
Vein eilen kaikki kesävaatteet pois ja toin tilalle talvivaatteita. Passaa nyt tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan tai sataa vaikka pieniä akkoja äkeet selässä. Minä olen valmis, talvi! Hrrr.
Olen tässä ootellut, että astianpesukone lopettaisi pesemisen - nyt on mennyt huuhteluvaiheessa jo 45 minuuttia normaalin 30 minuutin sijaan - jotta mahtaako tuo lopettaa koko päivänä? Onneksi on etätyömahdollisuus, voi vaikka vahtia tuota konetta.. Astianpesukone 1980-luvun alusta ei nauti niin suurta luottamusta tässä huushollissa, että sen tohtisi tuohon jättää yksin hurisemaan, ei todellakaan.
Vauvan kuolemasta on nyt 2 viikkoa. Ei meinaa vieläkään upota kaaliin tuo asia. Sokkivaihe lienee ohi itsellä, mutta surutyövaiheeseen pääsy kestää ja kestää, kun pään täyttää niin moni muukin asia - ehkä kuitenkin jollain tapaa sitä on jo tehnyt ja päässyt itse siinä asiassa eteenpäin. Päässä takoo ajatus, että "ei tämä ole minun elämää", vaikka koskettaahan se minunkin elämääni. En tiedä, sekavaa on. Omaa elämää koskevia isoja asioita pitäisi lähiaikoina saattaa eteenpäin ja päättää. Avokas sen sijaan on lamaantunut meidän omista asioista lähes kokonaan: hänen päänsä täyttää liian moni asia, tuon kuoleman lisäksi on esimerkiksi pitkä lista tekemättömiä töitä, jotka ärsyttävät häntä. Silloin loppuu päätöksen teko ja ajattelu omien asioiden puolesta tässä perheessä häneltä. Haluaisin teettää tuon saman profiilitehtävän hänellä, voitaisiin vähän tarkastella tuloksia, mihin nurkkaan hän tuossa asettuu...
Hautajaiset ovat viides päivä. Tiedän jo ennakkoon, mitä on tulossa, kun yhdet vauvan hautajaiset ovat takana. Tulossa on lento suoraan helvettiin. Voi perkele.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Back to 80's?
Olen viettänyt nyt kaksi yötä hotellissa, joka on aikakapseli 80-luvulle. Puitteet ovat ihan kivat, normihotellisettiä valkeilla lakanoilla ja kirjavilla sohvilla - mutta jotenkin tää on vaan niin kasari. En sano, että se olisi huono, en toki.
Miten tämä kasarihenkisyys sitten ilmenee?
Lounaspöydässä se kasariteema näkyy kaikista parhaiten. Pateet, ranskankermamössöön tehdyt salaatit, kaikki vähän epämääräisen näköiset uuniruuat.. eilen oli pallasta tattikastikkeella. Kuulostaa hyvältä, tuoksui hyvältä, näytti mössöltä. Odotan, koska keittiöstä tuodaan se jokaisen kasarikakaran raamattu Mikroruuat - kuinka valmistat ruokaa mikrolla. Äidillä on muuten sellainen.
Jälkkäripöydässä on paljon täytekakkuja. Kermakakkuja, suklaakuorrutteisia höttöunelmia ja mansikkaa. Odotan sitä hedelmäcoctailpurkkikakkua eli siis sellaista kakkua mikä oli aina kotona kun oli lapsi. Siinä oli pirusti kermaa ja päällä ne hedelmäcocktailpurkin hedelmät tai vaihtoehtoisesti appelsiinia ja kiiviä. Kakku oli tosi hyvää, en sitä sano, kiitos vaan äidille ja mummolle siitä, mutta olen vieläkin vähän katkera, etten koskaan saanut niitä kiivihedelmän paloja syödä siitä kakun päältä, hieman yliherkkyyttä sitrushedelmille kun tuppaa olemaan. Vieläkin kaihertaa...
Tätä kasariteemaa on todella vaikea selittää sanoin, se pitäisi joko kuvata tai itse kokea. Itsehän istuin eilen kuin nyrkki silmään tähän hotelliin, olin tosin 1970 luvun hameessa, mutta lähempänä hotellin teemaa kuin yksikään jakkupukutäti 2010-luvulta.
En todellakaan sano, että 1980 luku olisi ollut huonoa aikaa. Satun olemaan loppupään tuotosta ja enemmän lapsuuteni ajoittuu lama-aikaan 1990-luvulle, mutta hei, onhan tämäkin edelleen ihan pirun kova hitti!
Ja ehkä tuo kasarius tässä hotellissa on sitä jotain, minkä takia täällä on itseasiassa aika kotoisaa.
Vaatetusta sen sijaan en kaipaa sieltä 1980-luvulta, passaa vaan yläkuvaa tarkastellessa miettiä, että miksi... Toisaalta, ei ne nykypäivän rytkytkään niin kaksisia ole. Itse vedän rajan sinne 1970-lukuun, mitä vanhoihin vaatteisiin tulee.
ps. tää päivä töitä ja sitten alkaa se paljon puhuttu ja odotettu loma! Málaga ja tarkemmin ottaen Mijaksen kylä, täältä tullaan!!
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Eloisa elokuu
Heinäkuussa en jaksanut toteuttaa montaa Tarina päivässä haasteen sanaa. Kokeillaan, josko elokuussa olisin tosiaan niin eloisa, että viitsin / jaksan / kehtaan / kykenen. Otetaan kertarytinällä ensimmäiset 7 sanaa ( herranen aika, kohta on tämäkin kuukausi puolivälissä!)
1. Märehtijä
Virallinen kuvaus märehtijästä on "sorkkaeläimiin kuuluva nisäkäs, jolla on neljä mahaa". Tähän voisi laittaa viittaukseksi ks. sana 7.
Osa ihmisistä on märehtijöitä. Märehditään omat ja sukulaisten asiat ja mieluiten mitä hullumpaan maailman aikaan, esimerkiksi kolmelta aamuyöllä. Ja nimenomaan HERÄTÄÄN märehtimään jotakin asiaa, mitä pienempi asia, sitä takuuvarmempi märehdintä. Nieleskellään sitä märepalaa ja pullautetaan se taas jauhettavaksi (kuvasin juuri miten lehmä syö / ihminen jauhaa ajatusta ees taas). Anoppi kuuluu näihin asioiden märehtijöihin, se on vissi ja varma. Meikäläinen ei kehtaa uhrata öitä moiseen toimintaan, saati sitten päivällä. Suoraviivainen ajattelumalli kunniaan!
2. Vauvan tuoksu
Vauvan tuoksu on ihana. Se ominaistuoksu on jota kuinkin yhdistelmästä hapan maito, kakka ja hilseilevä iho. Tuoksu, jota myös minä nuuhkin, kun sen kantaja sattuu nenän alle. Avokkaan suku on lisääntynyt holtittomasti viime aikoina, vauvoja on siellä, täällä ja kaikkialla ja vauvan tuoksua leijailee kaikissa sukujuhlissa nenään. Mikäs sen somempaa nostamaan omaa vauvakuumetta, johon toistaiseksi auttaa esimerkiksi se, että kaupassa kuuntelee hetken pää punaisena kirkuvaa, täysin tuntematonta nelivuotiasta joka huutaa MUTTAKUNMÄÄHALUAAAAAAAAAAAN!!!!!!!! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHH!!!!! Kylläpä tekee mieli ristiä taas kintut illalla.
3. Vihreä
"Pukeudun mustaan, kunnes löydän jotain tummempaa" on saanut kovan kolauksen. Olen mieltynyt vihreään väriin - ainakin näin kesällä. Vihreä väri kertoo minulle elämästä, kasvusta, puhtaudesta. Suomi on vuoden aikana kolmivärinen: joko vihreä, ruskea tai valkea. Värisävyt vaihtelevat, mutta nämä kolme ovat ne päävärit Suomessa. Miettikääpä vaikka.
4. Suulas
Ihan pakko oli googlata, löytyykö hyvää selitettä tähän. Urbaanisanakirja antaa seuraavaa: "henkilö, joka puhuu paljon. Yleensä sisältää myös merkityksen "väärien asioiden" puhumisesta. Voi tarkoittaa esimerkiksi juoruamista, ronskien puhumista tai toisten yksityisasioiden möläyttelyä"
No kun en kehdannut kirjoittaa tähän lyhyesti "minä".
5.Iltasatu
Minulle luettiin pienenä iltasatu. Tykkäsin kovasti kuunnella ja katsella kuvia. Sisarukset ovat olleet levottomampia tuon suhteen, vaikka muuten minä olen ollut se perheen levottomin. Hyvällä satukirjalla jopa minut sai paikoilleen. Parhaita iltasatuja olivat Tammen kultaiset kirjat ja Pupu Tupunat, mutta mikään kirja ei hakkaa isän kertomia iltasatuja: tarinoita ketuista ja karhuista, tarinoita tähdistä, tarinoita metsässä nukkumisesta. Suuri haaveeni oli lapsena päästä sinne kuusen alle nukkumaan ja katselemaan niitä samoja tähtiä, joita makkarin ikkunasta katseltiin. En ole vielä toteuttanut tätä haavetta.
6. Lempiasuste
Käytän niin vähän asusteita, että tämä on helppo valinta. Ehdototon lempparini on rannekelloni.
7. Lehmä
T'ähän voisin kirjoittaa alkajaisiksi 10 sivuisen esseen lehmästä, mutta en jaksa. Silloin, kun aihe ja sana on jo liiankin tuttu, ei siitä keksi mitään nasevaa. Lehmästä voin sanoa, että ks. sana 1.
Itsehän olen melko varma, että olen ollut edellisessä elämässäni lehmä. Hermojen pituus ei vaan ole ihan yhtä hyvä.
**
Tässä junassa Isolle kirkolle istuessa tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia. Kuukauden päästä sitä hiippaillaan Malagassa tyttöporukalla, ohhoh. Mahtaa siitäkin reissu tulla!
Eilen illalla vietettiin miehekkeen kanssa sitä paljon puhuttua laatuaikaa ja käytiin elokuvissa. Itseasiassa perjantainakin käytiin, silloin oli vuorossa Pacific Rim ja nyt oli The Wolverine. Itse tykkäsin enemmän jälkimmäisestä, vaikka tuo Pacific Rim oli myös ihan katsottava. Reippailla 5 tunnin yöunilla suoraan edustustehtäviin. Voi sanoa, että nyt se arki vasta todella alkoi..
maanantai 5. elokuuta 2013
Lomat lusittu
Lomat ohi, työt alkoi, syksy saapuu. Arki löi märällä rätille kasvoille tänä aamuna, joskaan aamuherätys ei yllätyksenä tullut, kun nukuin 45 minuuttia pitempään kuin yhtenäkään lomapäivänä. Mies viettää vielä viikon lomaa, se hänelle suotakoon.
Minä hyppäsin siis aamulla mukaan oravanpyörään, jonka ketju katkesi heti kättelyssä aamulla, kun nettiyhteydet ei työpaikalla toimi. Oon vakaasti sitä mieltä, että tällaisiin tilanteisiin tulisi olla pelikortit jossain toimiston kaappien kätköissä.. koko talo halvaantui, kun netti meni poikki. Tähän on tultu.
Kesäfiilistelyjä vielä, kun elokuu jo on hyvässä vauhdissa, kesä siis ohi (no sehän loppui jo juhannukseen oikeesti) ja syksy tulossa hyvää vauhtia...
Kotimaisemat .. ei niihin kyllästy!
Kesän uintisaldona 4 pulahdusta järveen ja iho kutisi.
Tyydyin loppukesän ihailemaan vaan..
Kisun kanssa metsällä; kissalle hiiret ja mulle kuvat..
Vadelmat jäi minulta keräämättä, mutta äiti hoitaa homman <3
Lomalla sain muuten luettua yhden kokonaisen kirjankin! Ei siis kovin huonosti. Jotain niin erilaista luettavaa, Marja Björkin Poika. Kuvaus siitä, mitä on olla tyttö, kun tietää olevansa poika, mutta kukaan ei sitä ymmärrä. Aihepiiri ei ehkä ole sellainen, että sen automaattisesti valitsisin, mutta kirjastosta tämä kirja mukaan tarttui.
Kirjasto, niin. Kävin lomalla pitkästä aikaa kotikylän vanhassa kirjastossa ja taannuin noin sekunnissa 10-vuotiaaksi lukijatytöksi, joka kantoi kaksi kassillista Nummelan ponitalli kirjoja ulos kirjastosta. Nummelat jätin nyt kyllä rauhaan, mutta sama ahneus iski ja 6 kirjasta sain luettua tuon yhden kokonaan loman aikana. Kesken jäi muun muassa Raija-Sinikka Rantalan Miekkatanssi, joka vaikuttaa ihan hyvin kirjoitetulta kirjalta. Lukematta jäi muun muassa Kaari Utrion Sunneva. En ole juuri lukenut Utrion kirjoja, kun hänen kirjoitustyylinsä ei ole oikein iskenyt, mutta tuo Sunneva vaikutti mielenkiintoiselle.
Mihin minä laitoin kaiken sen ajan 4 viikon lomalla?
- retkeilyyn
- geokätköilyyn
- maataloustöihin
- syömiseen
- perheeseen
- kesärientoihin kuten häihin ja paikallisiin festareihin
- nukkumiseen
- tulevaisuuden pohdintaan (vei muuten leijonan osan lomasta ja on vieläkin kesken)
- marjastamiseen (mustikat ja lakat)
Mitä jäi tekemättä?
- piknikki ystävän kanssa
- liian liian LIIAN vähän aikaa kummipojan kanssa
- pyöräilemättä ja muutenkin urheilematta
Tänään paikkailen tuota tekemättömien asioiden listan ensimmäistä kohtaa.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
NYT SE ON TÄÄLLÄ!
Kyllä, nyt se on virallisesti täällä. Se tulee joka kesä, minulle tänä kesänä ensimmäistä kertaa OIKEASTI ja kunnolla. Vähän sitä jo harjoiteltiin juhannuksen jälkeen, mutta nyt se on totta. Mä oon lomalla. Juurikin NYT lähden toimistolta. Heippa ja soitellaan.
ps. lomalle lähtö onnistuu hyvin, kun lähtee tekemään talkootyötä kylämarkkinoille. Ihan kivasti irrottauduin työfiiliksestä jo työporukan kanssa reissatessa kaksi päivää, geokätköily ja salmiakkikossu, ne vaan toimii.
ps. lomalle lähtö onnistuu hyvin, kun lähtee tekemään talkootyötä kylämarkkinoille. Ihan kivasti irrottauduin työfiiliksestä jo työporukan kanssa reissatessa kaksi päivää, geokätköily ja salmiakkikossu, ne vaan toimii.
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Kaislikossa...
.. suhisee. Alkuperäinen nimi on The wind in the willows. Pääosassa tässä lastenkirjassa (ja elokuvassa) ovat vesirotta, mäyrä, myyrä ja rupikonna. Muistelen, että se rupikonna pössytteli piippua koko ajan vai oliko se mäyrä? Noh, näädät oli niitä jokatapauksessa niitä pahiksia.
Että sillei.
Eilen junassa pohtiessani pohdin sitäkin, että mikä helkutti siinä on, että VR on myöhässä aina enemmän kotiin päin tultaessa? Aamujuna oli myöhässä noin 5 minuuttia, iltajuna myöhässä 35 minuuttia. Aina, säännöllisesti ja pettämättömästi. Miksi?
Luin eilen sitä Lauraa, melkein loppuun. Ihan perushuttua oleva kirja, btw, ei huono, muttei hyväkään. Datasin koneella. Kärsin selkäkivuista ja kanssamatkustajista. Pohdiskelin, että olenko jo siinä pisteessä, että parasta opettella neulomaan tai tekemään muita hyödyllisiä käsitöitä matkoilla. Näinkö käsityöläisiä saadaan, istuttamalla porukkaa uuvuttavilla junareissuilla, vittuuntuvat niin, että alkavat neulomaan? Se hetki on melko lähellä itselläni. Aamuisin junassa on hyvä tehdä töitä; saan aikaiseksi ja olen tehokas. Iltapäivällä palaverien jälkeen ei vaan enää jaksa. Eikä koko ajan kehtaa lukea. Palapeli on hankala kuljettaa mukana, korttipeleihin tarvitaan pääsääntöisesti kaveri.
35 minuuttia myöhässä olleesta junasta ulos kömpiessäni astuin ensimmäisenä lammikkoon ja kengät kastuivat. Liekkö sillä ollut niin väliä, oliko ensimmäinen askel siihen lammikkoon, kastuin nimittän autolle kipittäessä päästä varpaisiin, taivas oli avannut hanansa. Hana on jäänyt näköjään auki, koska tänäänkin on satanut kuin saavista kaataen.
Viime yönä nukuin taivaallisen hyvin ukkokultani vieressä. Toivottavasti ensi yönä vähintään yhtä hyvin, sillä univaje tuntuu painavan luomia. Huomenna on työporukan retki kohti Farmaria, arvatkaa kuka sitä järjestää.. toivottavasti on aurinkoista ja bussissa ilmastointi.
Tänään miehen kanssa tuhlaamaan Sportiaan hänen lahjakorttiaan (jos ei hänelle löydy mitään, niin ostaa kuulema minulle jotain - en vastusta!) ja leffaan.
Mä oon niin valmis takaisin lomalle.
Että sillei.
Eilen junassa pohtiessani pohdin sitäkin, että mikä helkutti siinä on, että VR on myöhässä aina enemmän kotiin päin tultaessa? Aamujuna oli myöhässä noin 5 minuuttia, iltajuna myöhässä 35 minuuttia. Aina, säännöllisesti ja pettämättömästi. Miksi?
Luin eilen sitä Lauraa, melkein loppuun. Ihan perushuttua oleva kirja, btw, ei huono, muttei hyväkään. Datasin koneella. Kärsin selkäkivuista ja kanssamatkustajista. Pohdiskelin, että olenko jo siinä pisteessä, että parasta opettella neulomaan tai tekemään muita hyödyllisiä käsitöitä matkoilla. Näinkö käsityöläisiä saadaan, istuttamalla porukkaa uuvuttavilla junareissuilla, vittuuntuvat niin, että alkavat neulomaan? Se hetki on melko lähellä itselläni. Aamuisin junassa on hyvä tehdä töitä; saan aikaiseksi ja olen tehokas. Iltapäivällä palaverien jälkeen ei vaan enää jaksa. Eikä koko ajan kehtaa lukea. Palapeli on hankala kuljettaa mukana, korttipeleihin tarvitaan pääsääntöisesti kaveri.
35 minuuttia myöhässä olleesta junasta ulos kömpiessäni astuin ensimmäisenä lammikkoon ja kengät kastuivat. Liekkö sillä ollut niin väliä, oliko ensimmäinen askel siihen lammikkoon, kastuin nimittän autolle kipittäessä päästä varpaisiin, taivas oli avannut hanansa. Hana on jäänyt näköjään auki, koska tänäänkin on satanut kuin saavista kaataen.
Viime yönä nukuin taivaallisen hyvin ukkokultani vieressä. Toivottavasti ensi yönä vähintään yhtä hyvin, sillä univaje tuntuu painavan luomia. Huomenna on työporukan retki kohti Farmaria, arvatkaa kuka sitä järjestää.. toivottavasti on aurinkoista ja bussissa ilmastointi.
Tänään miehen kanssa tuhlaamaan Sportiaan hänen lahjakorttiaan (jos ei hänelle löydy mitään, niin ostaa kuulema minulle jotain - en vastusta!) ja leffaan.
Mä oon niin valmis takaisin lomalle.
torstai 6. kesäkuuta 2013
Ahkera
Mitä tarkoittaa ahkera?
1. paljon työtä tekevä, työteliäs, uuttera, uuras, toimekas, toimelias
2. vireä, ripeä, riuska
3.innokas
4. usein jotakin tekevä, halukas, hanakka
5. usein, vähän väliä suorittava
terveisin,
suomisanakirja.fi/ahkera
Mielestäni olen melkoisen ahkera, ainakin välillä. No okei, jos nuo ovat määritelmät niin melkein koko ajan. Sitten välillä olen taas tosi laiska, mikä tarkoittaa sitä, että ne juokse pää kolmantena jalkana ihan joka paikkaan, mutta harvoin osaan olla tekemättä kertakaikkiaan mitään, en osaa olla totaalisen laiska. Ehkä siksi sairastelin keväälläkin niin paljon, kroppa pakotti pysähtymään, kun idootti mieli ei siihen pystynyt ilman hyvää syytä. "Tuo tullessas, vie mennessäs" on tarttunut kotoa mukaan ja homman pitää pyöriä koko ajan, sujuvasti.
Viikonloput menee maalla metsätöissä, maataloustöissä, ikkunanpesukeikoilla ja siivoushommissa. Kesäviikonloput on täyteen buukattu ja kesälomallakaan tuskin makaan aamuisin seitsemää pidempään. Mutta tämä sopii minulle, en valita. Enkä paheksu niitä, jotka osaavat vain olla ja möllöttää. Mie olen luultavasti se maailman rasittavin tyyppi, joka ottaa imurin käteen silloinkin, kun pitäisi vaan relata... Minulla laiska päivä tarkoittaa esimerkiksi lyhyempää pyörälenkkiä ja vain jotain kevyttä kenttätyötä, kuten ruohonleikkuuta.
Muurahaiset ovat ahkeria, ne liikkuvat koko ajan, rakentavat, korjaavat, tekevät. Olen varmaan ollut edellisessä elämässäni muurahainen, vaikka aiemmin veikkasin lantakuoriaista.
Joskus kyllä täytyy myöntää, että en jaksa olla töissä niin ahkera, kuin ehkä pitäisi ja esimerkiksi bloggailen hävyttömästi aamulla, kesken parhaan työajan. Toisaalta yksikään homma ei ole jäänyt hoitamatta, että liekö se niin suuri synti?
Ja toinen juttu, tuntuu oudolta kehua itseään ahkeraksi. Me suomalaisethan normaalisti vain vähättelemme itseämme ja kehumme muita. Aika jännää yrittää kehua itseään, koska tiedän, että tämä on minun piirteeni ja olen tässä ihan hyvä.
1. paljon työtä tekevä, työteliäs, uuttera, uuras, toimekas, toimelias
2. vireä, ripeä, riuska
3.innokas
4. usein jotakin tekevä, halukas, hanakka
5. usein, vähän väliä suorittava
terveisin,
suomisanakirja.fi/ahkera
Mielestäni olen melkoisen ahkera, ainakin välillä. No okei, jos nuo ovat määritelmät niin melkein koko ajan. Sitten välillä olen taas tosi laiska, mikä tarkoittaa sitä, että ne juokse pää kolmantena jalkana ihan joka paikkaan, mutta harvoin osaan olla tekemättä kertakaikkiaan mitään, en osaa olla totaalisen laiska. Ehkä siksi sairastelin keväälläkin niin paljon, kroppa pakotti pysähtymään, kun idootti mieli ei siihen pystynyt ilman hyvää syytä. "Tuo tullessas, vie mennessäs" on tarttunut kotoa mukaan ja homman pitää pyöriä koko ajan, sujuvasti.
Viikonloput menee maalla metsätöissä, maataloustöissä, ikkunanpesukeikoilla ja siivoushommissa. Kesäviikonloput on täyteen buukattu ja kesälomallakaan tuskin makaan aamuisin seitsemää pidempään. Mutta tämä sopii minulle, en valita. Enkä paheksu niitä, jotka osaavat vain olla ja möllöttää. Mie olen luultavasti se maailman rasittavin tyyppi, joka ottaa imurin käteen silloinkin, kun pitäisi vaan relata... Minulla laiska päivä tarkoittaa esimerkiksi lyhyempää pyörälenkkiä ja vain jotain kevyttä kenttätyötä, kuten ruohonleikkuuta.
Muurahaiset ovat ahkeria, ne liikkuvat koko ajan, rakentavat, korjaavat, tekevät. Olen varmaan ollut edellisessä elämässäni muurahainen, vaikka aiemmin veikkasin lantakuoriaista.
Joskus kyllä täytyy myöntää, että en jaksa olla töissä niin ahkera, kuin ehkä pitäisi ja esimerkiksi bloggailen hävyttömästi aamulla, kesken parhaan työajan. Toisaalta yksikään homma ei ole jäänyt hoitamatta, että liekö se niin suuri synti?
Ja toinen juttu, tuntuu oudolta kehua itseään ahkeraksi. Me suomalaisethan normaalisti vain vähättelemme itseämme ja kehumme muita. Aika jännää yrittää kehua itseään, koska tiedän, että tämä on minun piirteeni ja olen tässä ihan hyvä.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Potilas
"Osasto-A, potilas 6 huoneeseen kuusikymmentäkuusi" ja tuntematon potilas. Siinäpä ensimmäiset potilas sanasta mieleen juolahtaneet asiat. Ensimmäinen potilas on Turmion kätilöiden käsialaa ja seuraava potilas Arttu Wiskarin.
"Seuraava potilas" on muuten hihkaisu, jota käytän ehkä turhankin usein ja ei, kyse ei ole lääkäri leikeistä. Se vaan on jäänyt ja kulunut sanonta, kun suorittaa jotakin työtä konemaisesti - "next!"
Potilaana on ja ei ole kivaa olla. Jos tauti on joku flunssan tyyppinen ratkaisu, niin mikäs siinä miehen passatessa, mutta mahatauti eristää sinut kaikista, hyvä ettet yritä eristäytyä itse itsestäsi. Olen ollut potilaana myös sairaalassa; käden murtumat, nielurisojen poisto ja superrankka mahatauti ovat olleet osastovierailujen syitä. Sairaalassa on tylsää olla potilaana, etenkin siinä vaiheessa, kun järki alkaa taas toimia, mutta jalat eivät vielä kanna.
Pienet potilaat ova liikuttavia. Sairaalassa kaikista pienimmät potilaat jaksavat sitkeästi leikkiä, laulaa ja nauraa, vaikka heillä olisi kaikista vakavin taudinkuva.
Oon reissannu junassa jo 4:32 alkaen, Helsinki häämöttää jo. Pitäisi suunnata toimisto tällaiseksi liikkuvaksi, täällä saa hyvin tehtyä töitä, kun muuta tekemistä ei juurikaan ole. Ja minähän olen tunnetusti virkeimmilläni heti herättyä, joten tehokkaimmat tunnit on käytetty jo työntekoon, loppupäivä menee palaverissa puolilla valoilla...
Iltapäivällä kaverin luo kylään ja kätköilemään. Huomenna Pink! :)
Mahtavaa viikonalkua!
"Seuraava potilas" on muuten hihkaisu, jota käytän ehkä turhankin usein ja ei, kyse ei ole lääkäri leikeistä. Se vaan on jäänyt ja kulunut sanonta, kun suorittaa jotakin työtä konemaisesti - "next!"
Potilaana on ja ei ole kivaa olla. Jos tauti on joku flunssan tyyppinen ratkaisu, niin mikäs siinä miehen passatessa, mutta mahatauti eristää sinut kaikista, hyvä ettet yritä eristäytyä itse itsestäsi. Olen ollut potilaana myös sairaalassa; käden murtumat, nielurisojen poisto ja superrankka mahatauti ovat olleet osastovierailujen syitä. Sairaalassa on tylsää olla potilaana, etenkin siinä vaiheessa, kun järki alkaa taas toimia, mutta jalat eivät vielä kanna.
Pienet potilaat ova liikuttavia. Sairaalassa kaikista pienimmät potilaat jaksavat sitkeästi leikkiä, laulaa ja nauraa, vaikka heillä olisi kaikista vakavin taudinkuva.
Oon reissannu junassa jo 4:32 alkaen, Helsinki häämöttää jo. Pitäisi suunnata toimisto tällaiseksi liikkuvaksi, täällä saa hyvin tehtyä töitä, kun muuta tekemistä ei juurikaan ole. Ja minähän olen tunnetusti virkeimmilläni heti herättyä, joten tehokkaimmat tunnit on käytetty jo työntekoon, loppupäivä menee palaverissa puolilla valoilla...
Iltapäivällä kaverin luo kylään ja kätköilemään. Huomenna Pink! :)
Mahtavaa viikonalkua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)