Kiire kirkkoon ja kiire kirkosta pois

Aloitetaanko tämä tarina sillä, että oikeastaan inhoan kiirettä. Olen nopea lähtijä ja tarvittaessa riittää puoli minuuttiakin lähtövalmiuteen, MUTTA kiire on mitä rasittavin asia. Voiko siitä joku oikeasti tykätä? Epäilen. Inhoan myös ylikaiken myöhästymistä. En halua itse olla myöhässä, enkä kestä, kun joku muu on myöhässä. Tässäkin on kultainen puolen minuutin sääntö - juuri ja juuri sen vielä kestää, jos joku myöhästyy vaikka sovitusta tapaamisesta sen verran, mutta sitten alkaa tikittää verenpainemittari.. olkaa ajoissa jumalauta!


Siinä on tämän naikkosen päivän ilme. Suurin piirtein tuo ilme naamallani suhasin iltapäivällä kotikaupunkiini yhdestä Suomen suurimmista maitopitäjistä - yllättävän pitkä se matka on, kun aikaa on vähän ja kiire mitä valtavin. Tai mukamas kiire.
Mitään kiireen tuntua ei olisi syntynyt, jos olisin lähtenyt edellisestä paikasta aiemmin liikkeelle. No ei pystynyt, moninaisista syistä johtuen. Joten miten toimitaan - painetaan kaasua.
Ja jostain syystä koko tieosuudella porukka oli päättänyt noudattaa tunnollisesti kaikkia liikennesääntöjä. Kaikki muut paitsi minä. Sitten en enää kehdannut ohitella ja mutkitella ja painella riikkaria, kun ei kukaan muukaan. Pöh.

Lopputulema oli kuitenkin, että se 45 minuutin matka taittui siinä 45 minuutissa, tosin tuolla ilmeellä ja hampaitten kulutuspinta ainakin sentin ohuemapana, piti vähän narskutella, kun jono ei liiku, liikennevalot ei vaihdu ja nopeammalla pätkällä saavutettu kahden minuutin etumatka kuroutuu umpeen... KUKA SIELLÄ NYT EI AJA, KUKA SEISOO EDESSÄ, HÄH?!

Ehdin palaveriin, totta kai, jopa 5 minuuttia etuajassa. Loppuporukka tulikin sitten myöhässä. Höyhenen kevyesti kiristelin taas hampaitani siinä viittä vaille kolme, että missä helkutassa kaikki on. Se on se psykologinen myöhästyminen - viittä vaille ollaan meikäläisen maailmankatsomuksen mukaan jo armottomasti myöhässä. Esimerkiksi 15:46 on jo selkeesti kymmentä vaille ja suurimmaksi osaksi peli on menetetty monessa asiassa.


Pitäisiköhän oppia sietämään myöhästymisiä ja antaa itselleen anteeksi, jos joskus saapuisikin sen minuutin, ehkä joka viisikin, myöhässä? Saattaisi useimmilla tämän alueen tieosuuksilla parantua liikenneturvallisuuskin kerta heitolla ja oma verenpaine tykätä myös.