Viikonlopun saldo

Uusi viikko edessä. Aurinkoista, sanoi sääpoika telkkarissa. Harvinaisen lämmintä, täydensi toisen kanavan setämies.

Viikonloppuna olin jäässä. Lauantaina laskettiin pieni arkku hautaan ja minun hampaat löi loukkua jo heti hautausmaan portilla. Paleleminen oli niin sisäistä kuin ulkoista, sydän kylmänä sitä toimitusta seurasin ja hämmästyin itsekin omaa itkuani. Ei meinannut onnistua millään ulkomuistista iltarukouksen lukeminen siinä haudalla, eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi muistanut sanoja. Mutta heti, kun nostin kameran kasvojen eteen ja kuvasin tilaisuutta, unohtui itku ja keskityin vaan siihen, mille sen linssin läpi näyttää. Häkellyttävä tilanne. Saman tien, kun laski kameran alas, alkoi tärinä ja itku. Avokas oli kyllä hienosti tukena.
Pappiahan meinasin motata heti kättelyssä kuonoon, ei kukaan tule hautajaisiin toivottaen reippaasti HYVÄÄ HUOMENTA! Häpäisin koko suvun tokaisemalla, että huomenta, vaikka tässä mitään hyvää olekaan. Ukko vaikeni ja mutisi jotain vaikeista päivistä. No shit Sherlock!
Vaikka toisaalta, mitä vaikeaa tässä meille muille on. Lapsen vanhemmillehan se on vaikeinta. Pahaa teki katsoa, kuinka hellästi isä taputtaa arkkua juuri ennen kuin se lasketaan hautaan.

Muutenkaan en lämmennyt sille papin märinälle. Esimerkiksi huomautus kahteen kertaan "olemme kokoontuneet tänne siksi että..", joo, sehän ei ole kellekään vielä selvillä, mitä tässä ollaan tekemässä. Sinällään tilaisuus oli ihan kaunis. Hauta peitettiin suvun miesten voimin vielä saman tien, hieno ele sekin. Oma mieheni näytti siltä, kuin olisi salaojaa kaivamassa tai sementtiä myllyyn tekemässä, kunnes sitten hellitti vähän tahtia.
Haudalta siirryttiin kotiin syömään. Minua ahdisti ajatus siitä, että sinne mennään ja mässätään olan takaa, mutta jälkeen päin ajateltuna se oli ehkä ihan hyvä ratkaisu. Tunnelma ei ollut ehkä mikään kaikista vaivattomin, koska lapsen isän suku oli täysin tuntematonta ennestään meille kaikille, mutta asiallisesti se tilaisuus vietiin läpi. Itsehän vietin lopputilaisuuden tyylikkäästi mustan hameen ja jakun yhdistelmässä, jota täydensi vaaleanpunaiset villasukat. Varpaat huusivat kylmästä hoosiannaa, joten ne sukat oli tarpeeseen. Siihen hätään ei talosta mustia löytynyt, vaan liekkö sillä mitään merkitystä, veikkaanpa että ei...

Pitkästä aikaa vietettiin osa viikonlopusta kaupungissa. En vaan jaksanut ajatusta siitä, että tässä joutuu vielä anoppilaan, halusin ihan pienen palan rauhaa. Asia ratkaistiin case ikkunanpesulla. Pesin mie ne akkunat kyllä oikeastikin, sunnuntaina nimittäin. Lauantai iltana olin niin väsynyt, että lähinnä makasin X asennossa sängyssä ja avokas pelasi pleikkaa. Sopi vallan mainiosti.

Sunnuntaina sain kuurattua ne ikkunat, jopa parvekkeen kaikki lasit molemmin puolin ja hyvä mielihän siitä jäi. Parvekkeella on lopultakin parvekekalusteet - eihän siihen mennyt kuin kolme vuotta eivätkä nämäkään ole omia - mutta jopa näytti erilaiselta sekin. Jatkettiin matkaa minun vanhempien luokse ja siellä minut valtasi taas jokin kätevä emäntä hurmos. Hurmoksen tuloksena oli kaksi piimä-omenakakkua, karjalanpaisti ja tuvan ikkunat pestyinä, muori oli tyytyväinen. Lisäksi roudattiin miehen kanssa puita liiteriin pari kuormaa ja illalla saatiin navettaan uusi lehmävasikka. Aamulla oli syntynyt sitä edellinen tulokas.

Jotenkin viikonlopussa oli monenlaista vastakkaisuutta: synkkyyttä - iloa, kaupunki - maaseutu, tylsää - tekemistä. Tuo kaupunki, kaikessa rauhaisuudessaan, on kyllä tylsä paikka. Ihan jees oli kyllä silloin illalla vain olla ja möllöttää, mutta mies kiipeili melkein seinillä sunnuntaiaamuna, että "ei jumalauta, jos tällei pitäis aina olla". Tyrkkäsin imurin sille käteen, johan hiljeni.

Maanantaiaamun tunnelmaa voisi silti kuvata näin: 

Pitkästä aikaa oli sellainen fiilis, että en halua lähteä töihin. Tätä tunnetta ei ole ollut aikoihin, en tiedä mistä se nyt tuli. Miehelle tämä fiilis on jo niin tuttu, etten jaksa enää edes noteerata, kun sängystä kuuluu "onks pakko jos ei taho", tänä aamuna hän nousi ihmettelemään, miksi minä en nouse ylös...

Ensi lauantaita odotan jo nyt innolla. Kampaajan lisäksi vietän aikaa kummipojan ja rakkaan ystävän kanssa, ai että.

Sillä junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan

Matka kohti seikkailua alkoi tänä aamuna kello 04:42 kun juna starttasi kohti isoa kirkkoa. Kolmen päivän Helsingin reissu jatkuu sillä paljon puhutulla Malagan reissulla sitten lauantaina! Voi hiisi, nyt meinaa jo vähän pukata jännitystä. Puhutaan jostakin muusta, niin jännitys häviää. 

Päivittelin toista blogia(ni). Viiden sekunnin sää(n)tö oli kesätauolla, mutta nyt jälleen back in business tai jotain. Se nyt niin justiinsa ole näitten julkaisujen kanssa... Tuo blogihan ei ole kokonaan minun, vaan siinä on useampi ystäväni kirjoittamassa sitä ja ideana on tosiaan ottaa kuva viikottaisesta aiheesta ja selitellä sitten vallan mahdottomasti. 

Viime aikoina en ole tehnyt uusia blogilöytöjä, joskaan en ole uusia blogeja aktiivisesti hakenutkaan. Suosikkiblogien listalla ovat tällä hetkellä Nollavaimon paluu ja This is not the life I ordered. Niissä on sitä jotain, synkän hauskalla huumorilla (vai onko siellä huumoria?) kirjoitettu, välillä tuntuu kuin peilistä katselisi omaa elämäänsä. 

Serkkuni kauhisteli kesällä, miten en ole lukenut Kalastajan vaimon blogia. Noh, nyt olen, tunnustan maalaisuuteni, hitauteni ja tyhmyyteni, en mie tiennyt! (kuulema joku Suomen luetuin, what, koskaan kuullutkaan jne.) Hyvä blogi, myönnän senkin, mutta kyllähän se pistää vähän harmittamaan välillä, kun katselee kuvia. Voi kun joskus itse onnistuisin - vaan kun en onnistu. Ei oo meikäläisen tämän hetkinen outfittikään mikään mestariteos, toisin kuin nuissa kuvissa. Sukkahousuissa on jo nyt vekki ja vielä pitäisi kestää ainakin seuraavat 15 tuntia, kellohan nyt jopa 5:31 aamulla. Hmm. Tukka hassottaa ja kengät hiertää. Että ei ihan mikään täydellisin luojan ruusu istu tällä puolella ruutua, vaan kukkii toki pottukin ja horsma ja ohdakekin. 

Joskus aiemmin postailin syksyn tulosta ja fiilistelin sitä. Sataprosenttinen syksy alkaa olla käsillä, kun hirvet loikkivat pitkin tietä ja aiheuttavat peltikolareitten lisäksi paljon "läheltä piti ja sydänkohtaus meinasi tulla"- tilanteita. Itse olin siinä sydäritilanteessa, vaikka ei kovin läheltä mennytkään. Hirven pirulainen seisoi keskellä tietä, onneksi pitkän suoran päässä, että aikaa oli jopa tällaisella savolaisella blondilla reagoida siihen. Hirvi teki uukkarin, palasi metsään ja minä kiilasin auton parkkiin, nappasin kameran ja sain aikaan kuva-arvoituksen. Missä hirvi luuraa, löytyykö?! Pitäisi näköjään ajaa kamera sylissä, kun luonto tuntuu olevan vähän väliä valloillaan (oravat, jänikset, myyrät, hirvet) tai vaihtoehtoisesti kivääri sylissä.. Tuo matka olisi riittänyt kaatoon mainiosti, pöljä elikko jäi vielä tuijottamaan minua pitemmäksi aikaa. Canonin lyhyemmälle putkelle matka oli kuitenkin liian pitkä ja yllättäen tämä metsän kunkku karkasi näköpiiristä, kun yritin hiljaa ja hengittämättä vaihtaa pitempää putkea. 

Kello repii nyt 05:42  ja tämä vekotin on perillä 9:32. Ah ja voi. 

Ai niin, minun pitää tänään jopa esiintyä seminaarissa. Hupsista. 

ps. Kysyin mieheltä tänä aamuna, mahtaako hänelle tulla minua ikävä reissuni aikana. Arveli, että tulee kyllä, joskaan ei ehkä sitä huomaa. Vitsi miten diplomaattinen vastaus, sitähän tuntee itsensä tyytyväiseksi, kun mies ikävöi vaikka oikeasti se ei ikävöi, kun se ei huomaa ikävöidä, kun on niin paljon tekemistä. Tämä akka lähti siis tyytyväisenä reissuun, tuntee olevansa tärkeä ja huomioitava yksilö. Katotaan puolentoista viikon päästä, miten mukava on ollut kylmässä sängyssä yksin nukkua... Rakastan rakastan minäkin. 

pps. Miehestä tulee 10.pvä enomies, kun hänen sisarensa saa lapsen. Jaa mistä tiedän, että 10 pvä? No siitä, että viimeistään silloin on sektioaika. Enomies ei kyllä kuulosta niin hauskalta kuin setämies, mutta menettelee. 

ppps. 05:47. 

Tuulahdus katveesta, reklamaatio avaimesta

Siinä otsikossa on ne sanat, joista piti tai pitäisi runoilla. Jotenkaan ei nyt iske, en tiedä miksi. Mulla on jonkinsorttinen blogikriisi, onko tällä blogilla tarkoitusta ja elämää vai miksi tätä edes kirjoittelen? En sinällään pura tänne itsestäni paljoa, en toisaalta pohdi myöskään maailman laajuisia ongelmia, en oikeastaan mitään järkevää. Minä vain kirjoittelen sanoja, joista tulee lauseita, mutta onko niissä lauseissa järkeä?

Täällä metsän keskellä, tai katveessa, miten sen nyt haluaa ilmaista, ehtii miettimänä paljon. Ne ajatukset ovat kuitenkin sellaisia, että ei niitä oikein tännekään voi laittaa: niitä on liikaa ja liian vähän, ne ovat liian pelottavia ääneen sanottavaksi ja toteen kirjoitettavaksi. Siispä en kirjoita niistä.

Blogeista ei varmaan voi tehdä reklamaatiota, vai voiko? Jos voi, tästä on jo aivan varmasti tehnyt. Viehän tämä nettiavaruudessa varmasti tilaa joltakin paljon järkevämmältä, viisaammalta ja tehokkaammalta blogilta. Reklamaatio on muuten mielenkiintoinen asia ylipäätään. Kaikki eivät sitä tee, jos palvelu oli huonoa tai tavara ei ollutkaan sitä mitä piti. Uskokaa pois, minä reklamoin.

Jos löytäisin sen idean ja kipinän, joka olisi avain kaikkeen, voisi tässäkin tekstissä sekä koko blogissa olla jotain järkeä. Mutta ei, minä vaan lillun jossakin kirjottamisen meressä. Edelleen tekisi mieli aloittaa joku iso, massiivinen kirjoitusprojekti. Muodostaa tarina, tehdä päähenkilöt, kirjoittaa A4:sia kone täyteen. Ja en vain saa aikaiseksi.

Toisaalta, jos oikein kovasti uskottelen, voisihan tämä blogi olla tuulahdus jostain erilaisesta. Täällä ei kerrota koko ajan laihduttamisesta ja syömisestä, ei virkata, neulota eikä näprätä käsillä, luetaankin vain silloin tällöin, ei urheilla huomattavia määriä, ei ole koiraa, kissaa, kultakalaa, ankkaa tai edes mummoa josta kertoa, valokuvauskin on niin ja näin että ei tämä kuvablogi ainakaan ole, suuret ajatukset ovat kadonneet ja yleispoliittisia ongelmia ei jaksa vatvoa. Ei ole pientä lasta josta kertoa, ei kiukuttelevaa uhmaikäistä, huumori jää yleensä vain yritykseksi ja kirpparilöydöt ovat suurimmaksi osaksi ihan hyviä. Toisaalta, onko tämä sen erilaisempi blogi, no ei varmasti ole.
Vaan yllättävän näppärästi sain nuo sanat sittenkin käsiteltyä.

**
Aamu on ollut melko tihkusateinen. Viime viikko oli upea, lämmin ja huipentui mahtaviin ukkosiin etelässä. Totta kai tällainen keli on vähintäänkin kohtuullinen, kun itse on töissä. Huonosti ilmastoitu, tukala ja läkähdyttävä auditorio oli juurikin se paikka, jossa helteellä halusin olla. En halua valittaa mutta... avokas on saanut onneksi kunnon lomakelit, joskin huomenaamuna hänelläkin alkaa arki, buahahahha.

Otin eilen 1-vuotiskuvat hurmaavasta neitokaisesta. Avokkaan serkun lapsi, ihana pikku tyttö joka rakasti kameraa - ja kamera rakasti häntä. Sain kätevät kotistudion viriteltyä anoppilaan, jossa on alakerrassa uudet tapetit ja lattia. Siisti, näppärä ja valoisa. Menee amatöörille ihan täydestä.

Tänään taas on toisen kälyttären vauvakutsut, niistä lisää jahka ne on ohi. Tiedossa kuitenkin laajamittaista syömistä ja vauvoista haastelua, sillä vieraista 50 % edustaa hahmoa äiti, joko yhden tai kahden lapsen kanssa.

Käärmeitä paratiisissa

Zombivaellus jatkuu, viime yönä väistelin unessani tällaisia. Ja yritin tappaa krokotiilin poikasia jollakin lamaannuttamisaineella, joka oli samanlaisessa purkissa ku lasten hyttysmyrkky. Että semmosta. Nukutti muuten ihan hyvin, kiitos kysymästä, muuten vaan silmät ristissä ja tukka pystyssä.  Mutta aitta osoittautui jälleen hyväksi makuupaikaksi ja avokaskin sai nukuttua, kun ei satanut vettä.

ps. tuo on muovia, kuten näette ja tämä on eilen illalla ikuistettu mansikkamaalla, jossa nämä tyypit toimivat räkättirastaitten pelokkeena. Ja hyvin muuten toimivatkin.

Voiko ihanammin päivä enää alkaa..?

No varmaan voi, riippuu keneltä kysytään, mutta minun aamu alkoi ihan hyvin 04:42 heräämisellä (ilman vekkaria!) ja noin 45 minuutin hölkkälenkillä Jyväskylän maisemissa :) Kävin kiertämässä Harjun alueen sekä keskustaa, sen verran maltoin pysähdellä, että otin kuvia samalla. Liikkeellä minun lisäksi oli kaksi rusakkoa, parikymmentä pulua, poliisipartio, kaksi pullomummoa ja yksi kirkon viereen penkille nyykähtänyt mies. Takaisin tullessa eli joskus puoli kuuden jälkeen alkoi olla sitten jos enemmän liikennettä, bussi, rekkaa, kadunlakaisijaa, töihin menijöitä ja niin pois päin.

Kesäaamut ovat niin kauniita ja ihanan rauhallisia. Eilen jo todettiin, että Suomessa kaupunki kuin kaupunki tai muu kyläpahanen näyttää tosi kivalle kesällä. Aamuisin etenkin, kun on vielä niin rauhallista ja hiljaista ja saa olla omien ajatustensa kanssa ihan rauhassa. En ottanut edes soitinta mukaan, ehkä jopa paremmin saa juoksun kulkemaan, kun koittaa keskittyä oikeasti siihen, eikä musiikkiin.

Tehokkaimmat tunnit alkaa meikäläisellä tästä ja päättyvät ehkä viiden seudulle iltapäivällä. Äiti jo opetti ala-koulussa ollessani, että kuuden jälkeen illalla ei opita enää mitään, turha tehdä läksyjä sen jälkeen.
Noh, katsotaan miten tämän päivän aiheet hyydyttää virran. Tällä hetkellä oon kyllä pirteä kuin kirppu, vaikka yöunet eivät olleet mitkään parhaimmat - kummasti kaksi illan mittaan nautittua lonkeroa sekoittaa unta liian ison tyynyn ja kuorsaavan huonekaverin lisäksi.

Seuraava etappi aamussani on venyttely, tukan kuivaaminen, ihmisen näköiseksi muuttuminen ja sitten hotellin aamupalalle mässäämään.

Ihanaa ja aurinkoista torstaita kaikille ja onnittelut rakkaalle pikkuveljelle, jolla on synttärit tänään!

ps. kaikista pyhistä päätöksistä huolimatta lankesin eilen shoppailemaan. 50 euron kengät 24 eurolla saa aikaan tämmöisiä reaktioita. Lisäksi matkaan lähti musta mekko, musta toppi ja turkoosi villatakki. Siinä meni päivärahat...

Loppuun vielä Epicalta nätti biisi: White waters