- Samuli Putro
Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.
Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.
Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.
Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään, kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas? Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.
Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.
Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti