Sumua

Viime päivinä elämä on liukunut jotenkin sumussa. Se alkoi siellä Espanjassa, kun sain tiedon siitä vauvan kuolemasta ja se jatkuu ja jatkuu vain. Oma elämä on jotenkin pysähtynyt: mies ei pysty / jaksa / osaa / ymmärrä ajatella meidän asioita eteenpäin ja minä en jaksa kannustaa / yrittää / puhua / vaatia / keskustella. Ollaan vaan ja möllötetään, tavallaan. Toivotaan, että asiat ratkeaisi ilman suurempia ponnisteluja ja ajatustyötä, ei vaan jaksa. Toivon, että tämä sumu-jakso loppuu osaltani, kun lauantaina lasketaan hautaan se pieni arkku. Ja että se surutyö lähtee liikeelle miehelläkin lopulta niin, että saadaan vastauksia myös meidän elämään. Sovittiin jo, että hautajaisten jälkeen vetäydytään omaan rauhaan, omaan kotiin. En todellakaan jaksa enää appivanhempia sen päivän päälle. Ahdistaa jo tarpeeksi ajatus siitä, että hautauksen jälkeen keräännytään porukalla syömään. Yleensähän niissä tilaisuuksissa vielä muistellaan vainajaa. Miten muistelet lasta, jota et koskaan tavannut? Miten ihmeessä tämän enkelilapsen äiti ja isä kuvittelevat jaksavansa sen tilaisuuden läpi, kun tuntuu, etten minäkään jaksa?

Ei meidän asioilla todellakaan ole muuten niin kiirettä, mutta on siellä vähän nuita aikarajoja päätöksille, esimerkiksi vuoden loppu. Muttamutta:
En halua hoputtaa.
En halua syyllistää.
En halua pakottaa.
En halua antaa valmiita vastauksia, miten pitäisi tehdä.
En halua, että päätöksiä tehdään liian hätäisesti.

Ärsyttää.
Onneksi on saatu juteltua kuitenkin melko hyvin näitä asioita läpi, siis ihan kaikkia.Tämä ei siis ole syytös, tämä on äärimmäisen surullinen toteamus, kuinka pysäyttävää tällainen on. Miten tästä selviää läpi se, jolle tämä on omaa elämää? Sillä itse ajattelen asian niin, että helppohan se meidän on, ei tämä ole sitä meidän elämän ydintä, meidän elämässä tämä on äärimmäisen musta jakso

Nukkuminen on meikäläisen kohdalla taas mitä sattuu. Koko eläintarha on muuttanut meidän sänkyyn: on rottaa, on käärmettä, on hiirtä, on kuolleita lintuja. Pari yötä olen saanut nukuttua nyt niin, etten ole riehunut unissani, mutta muuten on kyllä aika heikkoa.
Mietin jo sitäkin, missä vaiheessa ihmisen pitää rueta huolestumaan tuosta uneksimisesta ja unissaan kävelystä (tai siis en kävele, kunhan muuten hypin tappamassa niitä elikoita). Totesin kuitenkin, että ei tämä ole eka kerta ja eiköhän ne lopu, kun stressi helpottaa. Jossakin naivistisessa kuplassani ajattelen, että se helpottaa syksyn mittaan, viimeistään keväällä... onneksi on ihanan ymmärtävät työkaverit. Työmotivaatio on ollut +-0, mutta jotenkin sitä vaan kiskoo voimaa niin paljon,että hoitaa hommansa kunnialla. Asiakastyön iloja on hetket, kun saa siitä ryhmästä voimaa ja iloa.

Niin se vain kuolema pyyhkii lähipiiriä rankalla kädellä. Tämän vuoden saldo on ollut oikeastaan lohduttoman musta. Viikatemies vei keväällä mennessään teinirakkauteni, joka päätti elämänsä oman kätensä kautta. Edellisestä pienen arkun hautaan laskemisesta ei kulunut montakaan kuukautta ja lauantaina seison taas haudalla, katselen sellaista pientä arkkua ja yritän luultavasti olla ajattelematta mitään. Kamera, sen takaa mie katson taas tilannetta.
Viimeisin kuoleman ostoskärryyn päätynyt vähän läheisempi henkilö on entinen luokkakaverini. Kuulin uutisen sunnuntaina, kyllähän se pysäytti. Kuolinsyytä en lähde spekuloimaan, miksi viina ja lääkkeet hänet veivät, tahallaan vai tahattomasti? En ollut niis kovin läheisissä väleissä tämän henkilön kanssa, mutta 4 vuotta samalla luokalla antoi suuntaviivoja tämän henkilön elämään. Yllätyksenä tämä ei minulle sinällään tullut, mutta tällä hetkellä mielentila on varsinkin iltaisin sellainen, ettei tarvitse kuin mainita jokin surkea asia, niin se on siinä.
Outoa on se, etten ole itkenyt juuri ollenkaan. Minun kyyneleet taitaa olla kadonneet. Ei sillä, vihaan itkemistä. Se on sotkuista, siinä ei ole mitään vapauttavaa, se vain ahdistaa. En kyllä yleensäkään itke, mutta jotenkin hämmästelen, ettei tämäkään tilanne ole saanut minua itkemään valtoimenaan, kaikesta surkeudesta huolimatta. Toisaalta jo siinä itsensä arvioinnissa ja tuntemisessa minut sijoitettiin asiakeskeisyyteen, ei tunnekeskeisyyteen. Pitänee paikkaansa.

Itsemurhaa olen pohtinut silti monelta kannalta tässä viime päivinä. Miten joku voi olla niin itsekäs ja toisaalta niin lohduttoman pohjalla, ettei muuta vaihtoehtoa enää ole? Mikä on tämän ihmisen viimeinen ajatus? Lapsen, etenkin vielä syntymättömän vauvan kuolemaa olen spekuloinut joka kulmalta, enkä oikein pääse yksiin ajatusteni kanssa. Toisaalta ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa, mutta toisaalta, ei tuollaisella voi olla mitään tarkoitusta. Miksi ihmeessä joku laitetaan kärsimään tällaista? Kasvattaako kärsimys? Mihin se kärsimys tähtää? Olisiko tuo pieni ihminen kuollut joka tapauksessa, vaikka olisi syntynyt? Oliko niin vain tarkoitettu?

Niin, mihin uskot, mikä on näkemyksesi. Kesällä vauvansa menettäneen ystävän vahva mielipide on, että tuollaisella ei todellakaan ole mitään, ei mitään tarkoitusta. Että se on vain huonoa tuuria, sattumusten sarjaa. Mutta kuka määrää sattumukset ja tuurin? Voiko siihen vaikuttaa? No ei. Onko tuolla maailman kaikkeudessa joku, joka päättää nämä hommat ennalta?
Paljon kysymyksiä, enkä välttämättä halua niihin vastauksia, kunhan pohdiskelen ääneen. Olen päätynyt nyt siihen näkökantaan, että kyllä kaikella on tarkoituksensa, toisinaan sitä ei vaan ymmärrä. Jos jonain päivänä tälle asialle keksin sen tarkoituksen, lupaan jakaa sen kaikille.

Tämän vuoden saldo on siis 2 + 2, jos tästä halutaan huumoria veistellä. Riittäisköhän se jo?

Iloa ja surua samalla viikolla

Kuvat kertovat puolestaan siitä iloisesta viikosta Espanjan auringon alla. Matka meni mukavasti muutamaa pikku kömmähdystä lukuunottamatta (sisältää mm. myöhästymisen jatkolennolta Lontoossa), mutta kotona ollaan ja mukavat muistot jäi.

Surua viime viikolla oli uutinen siitä, että avokkaan sisaren vauva kuoli. Raukkaparka ei koskaan ehtinyt syntyäkään, sillä vauva todettiin kuolleeksi samana aamuna, kun olisi pitänyt syntyä sektiolla. Matto lähti kyllä jalkojen alta Espanjassa ihan täysin, kun avokas soitti tapahtuneesta. Dejá vu sanan varsinaisessa merkityksessä, viimeksi kesäkuussa tällaista asiaa käsittelin - ja käsittelen edelleen. Ei pysty käsittämään, ei jaksa pieni ihminen ymmärtää. 

Tiedossa on raskaimmat hautajaiset ikinä. 

Nainen sanelee

Nainen nalkuttaa / natkuttaa / ilmaisee itseään / sanelee... jepjep, samaa tarkoittava sana, muita vastaavia lienevät myös urputtaminen, mäkättäminen, vittuilu, kettuilu, avautuminen.. Joskus on vaan pakko, kun miehet ei vaan tajua ja joskus tosiaan tuntuu, että omallani on korvat vain koristeena. Yleensä ne kyllä muuttuvat koristeeksi sitäkin tehokkaammin, mitä enemmän niitä asioita alkaa sanella. Sääntöjä en sentään sanele, mutta monta muuta asiaa on saattanut lipsahtaa huulilta...



Että sillein. Kun tämmöinen etiketti on persuuksissa, niin ei siinä auta kuin joskus tehdä sitä sanelua.
Ja kyllä, se on teillä kaikilla miehillä, myös sinulla, V.

**
T'änään ei ole työnteko oikein luonnistunut. Mielessä päällimmäisenä on edelleen ystävä ja hänen tilanteensa - asiasta puhuttiin kahvipöydässä ja siitä tuli myös ns. virallinen tieto kaikille työntekijöille. Käsittämättömän surullista ja epäreilua, edelleen. Miksi, miksi ja miksi, en minä vaan tiedä. Mittasuhteita tämä tuo ihmisten ongelmiin ja huoliin - en halua vähätellä kenenkään murheita, mutta onhan tuo sellainen murhe, että se hakkaa kuus-nolla monta asiaa.

Lisäksi tuo auringonpaiste ja viikonlopun aiheuttama univaje saavat otteen herpautumaan työn ääreltä.. Illalla kahvakuulailemaan ja aamulla töihin lähtö kello 6:00. Suotavaa olisi siis nukkua ensi yönä kunnolla, tää on taas näitä 4:45 viikkoja..

Mutta torstaina olen menossa kummipojan luo yökyläilemään ja perjantaina on ystävän synttärihumputtelut, ajattelin polkea paikan päälle pyörällä, joten toivottavasti talo tarjoaa mahdollisuuden saunomiseen tai ainakin suihkuun. Muuten olen varmaan se illan haisulein vieras. Pyöräilyssä varauksena on sää, jos sataa vettä kuin aisaa niin pyörä saa olla edelleen tallissa. Sillähän ei siis ole ajettu sen jälkeen, kun urakoin sen kaupungista maalle (taisinpa mainita siitä täälläkin?) - ei yksinkertaisesti ole ehtinyt! Huh.
Ja viikonloppuna on tiedossa miehekkeen kanssa kaupunkihengailua, kun pitäisi lähteä ostamaan Hieman Isommasta Kaupungista puku tälle sankarille, kahdet häät tiedossa ja ensimmäiset kolkuttaa jo lähes ovella! Shoppailua siis luvassa, ei ku siis asiallinen puvun etsintä reissu ja sitten kiireesti kotiin kolmen kenkäkaupan ja pari naistenvaateliikkeen kautta ... ööh.

Virta ja sokeri

Googlen 5 ensimmäistä sanasta virta:


1. Virta - Wikipedia: virta voi tarkoittaa jokea, merivirtaa, sähkövirtaa, muutakin virtausta. Sukunimeä, salanimeä tai esimerkiksi tähdistöä tai paikkakuntaa (Virrat).

2. Sähkövirta - lukekaa itse tästä.

3. Virta mediacommunity jotain - noh, katsokaa itse.

4. Virta virta is a Finnish instrumental trio which combines textures of Scandinavian jazz and post-rock with

avant-garde sensibilities - jahas.

5. RAKETTI-VIRTA - Korkeakoulujen valtakunnallinen tietovaranto ja viranomaistietovirrat


Se siitä virrasta sitten. Varrella virran ja virralla varren - kuten eräs klassikkoleffa sen muotoili, kuka tietää jotta mikä ;)


Sokeri taas, noh, sitä kului tänä viikonloppuna. Ihanan ystävän (ja avokkaan serkun) polttarit ja vauvajuhlat yhdistettynä. Mitä muuta siihen voi sisältyä kuin sokeria, sokeria ja sokeria? Erinäisissä muodoissa...


Viikonloppuun mahtui paljon naurua, mutta myös surua. Sain tiedon siitä, että eräs ystäväni on menettänyt lapsensa - laskettuaika olisi ollut kesäkuussa. Uskomatonta,miten elämä heittää laidasta laitaan, miten lähellä syntymä ja kuolema ovat toisiaan. Ei sitä pysty käsittämään.

Kuolema on kauppamies

"Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava. Kun sitten poistuu varmistin, pois henkäys viimeisin.."
- Samuli Putro

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.

Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.

Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.

Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään,  kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas?  Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.

Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.

Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.

Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.