Tää on ehkä hankalin aihe tässä huhtikuun haasteessa. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen tämä biisi, mutta siinäpä kaikki.
En tykkää tuosta nimikkeestä, arjen sankari. Sankari. Ärsyttävä sana ylipäätäänsä, kun sitä aikansa hokee.
Noh, jos vähän availlaan tätä, niin minun arjen sankareita ovat (yllättäen) äiti ja isä. Ei ole asiaa, jota äiti ei ratkaisisi tavalla tai toisella, jos ei muuta niin roppakaupalla hyviä neuvoja saa asiaan kuin asiaan. Ei ole asiaa, jota isä ei yrittäisi lähteä ratkomaan - ja molemmat ovat aina oman perheen puolella ja etusijalla on hyvinvointi ja turvallisuus. Niin, hyvä lähteä kehumaan omia vanhempiaan, mutta faktahan se vain on.
Täällä voi testa, oletko sinä Arjen sankari. Vaihtoehtoina ovat satunnainen sankari, tavallinen tuurihaukka tai päivänpelastaja. Itsehän olen tuon testin mukaan päivän pelastaja, luonnollisesti. Tulisiko itseään sitten pitää arjen sankarina ja arvostaa vähän enemmän tästä syystä? Vai onko arjen sankari automaattisesti elämässäsi joku muu henkilö? Kun sitä kuitenkin pyrkii katsomaan, että kaikilla on autossa turvavyöt kiinni, humalaiset eivät jää auton alle tai vedä ranteitaan auki, palovaroittimessa on patterit, sammutuspeite on keittiössä ja mies käyttää kuulosuojaimia sirkkelöidessään? Juurihan summasin vanhempani tällaisiksi ihmisiksi - kai se on kotoa opittu malli. Jotenkin tuntuu, että ei olisi pahitteeksi, vaikka kaikilla olisi sisäsyntyisenä lähimmäisestä välittäminen (vaikka se lähimmäinen olisi tuntematon siinä tilanteessa).
Keitä ne on ne sankarit,
sellaiset sankarimiehet,
joita koko valtakunta arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit,
sellaiset sankarinaiset,
jotka tosi työstä palkintonsa saa?
Me ollaan sankareita kaikki,
kun oikein silmiin katsotaan,
me ollaan sankareita elämän,
ihan jokainen.
Lienee jonkinsorttinen totuus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti