Mistä tulee hyvä mieli?

Minä - ikuinen pessimisti, sarkasmin, ivan ja mustan huumorin vakiokäyttäjä ja kannattaja - pohdin, mistä tulee hyvä mieli. Päädyin siihen lopputulokseen, että hyvä mieli koostuu pienistä asioista. Tättärää, ei varmaan mikään uusi ja ihmeellinen innovaatio, mutta siihen lopputulokseen minä nyt tulin.

Mistä tulee minulle  hyvä mieli?

- siitä, kun töihin lähtiessä ja töistä tullessa mies tulee halaamaan ja suukottamaan
- siitä, että aurinko paistaa
- siitä, että toinen on keittänyt valmiiksi teetä
- siitä, että joku kehuu sinua
- siitä, että saa tehdä työtä, josta pitää
- siitä, että saa välillä vain olla
- siitä, että näkee, miten eläin on tyytyväinen ja sen on hyvä olla
- siitä, että ystävä soittaa
- siitä, että lukee hyvän kirjan
- siitä, että onnistuu missä tahansa asiassa
- siitä, että toinen onnistuu
- siitä, että lapsi oivaltaa jotakin
- siitä, että kaikki rästitehtävät on suoritettu
- siitä, kun on saanut kammettua itsensä lenkille / muuten liikkumaan
- siitä, että saa hyvää ruokaa
- siitä, että saa nauraa
- siitä, että asunto on siivottu
- siitä, että sängyssä on puhtaat lakanat (mielellään toisen vaihtamana)
- siitä, että illalla saa sanoa toiselle hyvää yötä.

Ja listaa voisi kirjoittaa vaikka kuinka kauan. Näitä asioita yhdistää melko pitkälle se, että ne ovat ilmaisia. Sen hyvän mielen voi saada ilmaiseksi. Onni ja hyvä mieli ei mielestäni tule ostamalla, kyllä, tämäkin klisee piti tähän tekstiin saada. Toki rahalla on vaikutusta siihen, miten sinä pärjäät yleisesti elämässä muuten - jos ei ole kattoa pään päällä, voi olla vähän ankeaa. Mutta voiko silti olla hyvä mieli, edes hetkittäin? Ja ennen kaikkea, salliiko ihminen tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa itselleen ne pienet onnen ja hyvän mielen hetket. Uskaltaako sitä höllätä sen verran, että voisi iloita ja olla hyvällä mielellä jostakin asiasta, vaikka siitä, että kaikki rästityöt on tehty, vai pitääkö juosta jo kohti uutta tehtävää ja suoritusta?

Joskus naistenlehtiä selatessa tulee tunne, että koska ollaan suorituskeskeisiä, on suorituksesta saatava aina palkinto. Usein palkinto on lueteltu uudeksi vaatteeksi, hieronnaksi, skumppalasilliseksi tai muuksi aivan upeaksi ja ylelliseksi asiaksi. Ja taas haluan käännellä tätä asiaa: tarvitseeko sen olla niin erityistä ja spessua juttua? Voisiko se olla ihan arkinen asia? Tarvitseeko sen maksaa? Koska hyvää mieltähän siitä palkinnosta havitellaan, olettaisin.

Hyvästä mielestä päästään onnellisuuteen.
Vaikuttaako lama ihmisen onnellisuuteen? Onko sittenkin niin, että minäkin olen näin onnellinen vain siksi, että minulla on parisuhde, koti ja työpaikka - voisinko olla yhtä onnellinen ja hyvällä mielellä, jos olisin vaikka työtön? Tai parisuhde päättyisi ykskaks? Tästä asiasta tuli mielestäni dokumenttikin joku aika sitten, pitäisi tarkistaa Yle Areenasta, löytyykö sieltä.

"Onni on omien korvien välissä", siinä on lause, jota pyrin noudattamaan. Ei kukaan muu voi määritellä sinua ja sinun onnellisuuttasi, mutta voi toki vaikuttaa niihin. Silti se olet sinä, joka päätät, oletko onnellinen vai et. Voiko sen päättää? Sanoisin, että voi. On vain päätettävä, oletko ensinnäkin taistelija vai luovuttaja. Miten sitkeästi päätät voittaa vaikeudet vai lannistutko saman tien. Jos on vaikeata, on vain päätettävä voittaa ne vaikeudet. Onnellisuus ei tule, se pitää rakentaa omin avuin, sieltä omien korvien välistä.

 Minulla on tunne, että se talvisodan aikainen taisteluhenki on kadonnut Suomesta lähes kokonaan. Tuntuu, että jokainen valittaa miten ahdistaa, miten ankeaa on ja mielenterveysongelmat vain kasvavat. Kaveri saatetaan jättää ihan yks kaks.
Toki ympäristö on muuttunut sitten talvisodan, mutta väittäisin silti, että jos esimerkiksi kaikki ne leskeksi jääneet naiset olisivat heittäytyneet yhteiskunnan holhottavaksi, kun meni vähän huonosti, niin hukassa oltaisiin oltu jo ennen 1960-lukua. Vaan ei, he keräsivät itsensä, keräsivät elämänsä ja puskivat niin pirusti eteen päin. Olivatko onnellisia sitten lopuksi? Väitän, että surutyön ja sen sitkeän tekemisen jälkeen hekin saavuttivat vielä onnellisen elämän. He valitsivat sen itse. Kolikon kääntöpuolena oli jäädä makaamaan ja antaa elämän valua hukkaan.
Tuota talvisotalaista taisteluhenkeä kun virtaisi meissä kaikissa, niin monessa asiassa voisi olla enemmän järkeä.

Eilen illalla tuli 45 minuuttia special: Ratikkaa vahvempi tyttö. 11-vuotias voimistelijatyttö jäi raitiovaunun alle, menetti toisen jalkansa, kuntoutui ja taisteli niin perkeleesti yhdessä perheensä kanssa, että pääsi takaisin kisakentille. Olen katsonut dokumentin ennenkin, nyt uusinnan jälkeen oli mahdollisuus seurata, mitä nyt 14-vuotiaalle kuuluu. Ja hyvää kuului, vaikka voimistelu oli jäänyt, näkyi trampoliinitemput onnistuvan proteesin kanssa ihan hyvin.
Mitä olisi tapahtunut, jos tämä tyttö olisi heittäytynyt kokonaan avuttomaksi, ei olisi halunnut yrittää enää? Koska mitä muuta se kuntoutuminen on ollut, kuin yrittämistä ja yrittämistä. Toki niitä synkkiä hetkiä ja pudotuksia oli, se tuli dokumentissakin selväksi. Entä tytön vanhemmat? Aivan uskomaton selviytymistarina.

Mutta niin, se hyvä mieli. Dokkarissa sanottiin, että tytön voimisteluharjoituksia ei lähdetä proteesin takia rajoittamaan edes kuntoutumisvaiheessa, jos siitä hänelle tulee hyvä mieli, hän saa sitä tehdä. Pitäisikö kaikkien sallia itselleen enemmän asioita, joista tulee hyvä mieli?