Sumua

Viime päivinä elämä on liukunut jotenkin sumussa. Se alkoi siellä Espanjassa, kun sain tiedon siitä vauvan kuolemasta ja se jatkuu ja jatkuu vain. Oma elämä on jotenkin pysähtynyt: mies ei pysty / jaksa / osaa / ymmärrä ajatella meidän asioita eteenpäin ja minä en jaksa kannustaa / yrittää / puhua / vaatia / keskustella. Ollaan vaan ja möllötetään, tavallaan. Toivotaan, että asiat ratkeaisi ilman suurempia ponnisteluja ja ajatustyötä, ei vaan jaksa. Toivon, että tämä sumu-jakso loppuu osaltani, kun lauantaina lasketaan hautaan se pieni arkku. Ja että se surutyö lähtee liikeelle miehelläkin lopulta niin, että saadaan vastauksia myös meidän elämään. Sovittiin jo, että hautajaisten jälkeen vetäydytään omaan rauhaan, omaan kotiin. En todellakaan jaksa enää appivanhempia sen päivän päälle. Ahdistaa jo tarpeeksi ajatus siitä, että hautauksen jälkeen keräännytään porukalla syömään. Yleensähän niissä tilaisuuksissa vielä muistellaan vainajaa. Miten muistelet lasta, jota et koskaan tavannut? Miten ihmeessä tämän enkelilapsen äiti ja isä kuvittelevat jaksavansa sen tilaisuuden läpi, kun tuntuu, etten minäkään jaksa?

Ei meidän asioilla todellakaan ole muuten niin kiirettä, mutta on siellä vähän nuita aikarajoja päätöksille, esimerkiksi vuoden loppu. Muttamutta:
En halua hoputtaa.
En halua syyllistää.
En halua pakottaa.
En halua antaa valmiita vastauksia, miten pitäisi tehdä.
En halua, että päätöksiä tehdään liian hätäisesti.

Ärsyttää.
Onneksi on saatu juteltua kuitenkin melko hyvin näitä asioita läpi, siis ihan kaikkia.Tämä ei siis ole syytös, tämä on äärimmäisen surullinen toteamus, kuinka pysäyttävää tällainen on. Miten tästä selviää läpi se, jolle tämä on omaa elämää? Sillä itse ajattelen asian niin, että helppohan se meidän on, ei tämä ole sitä meidän elämän ydintä, meidän elämässä tämä on äärimmäisen musta jakso

Nukkuminen on meikäläisen kohdalla taas mitä sattuu. Koko eläintarha on muuttanut meidän sänkyyn: on rottaa, on käärmettä, on hiirtä, on kuolleita lintuja. Pari yötä olen saanut nukuttua nyt niin, etten ole riehunut unissani, mutta muuten on kyllä aika heikkoa.
Mietin jo sitäkin, missä vaiheessa ihmisen pitää rueta huolestumaan tuosta uneksimisesta ja unissaan kävelystä (tai siis en kävele, kunhan muuten hypin tappamassa niitä elikoita). Totesin kuitenkin, että ei tämä ole eka kerta ja eiköhän ne lopu, kun stressi helpottaa. Jossakin naivistisessa kuplassani ajattelen, että se helpottaa syksyn mittaan, viimeistään keväällä... onneksi on ihanan ymmärtävät työkaverit. Työmotivaatio on ollut +-0, mutta jotenkin sitä vaan kiskoo voimaa niin paljon,että hoitaa hommansa kunnialla. Asiakastyön iloja on hetket, kun saa siitä ryhmästä voimaa ja iloa.

Niin se vain kuolema pyyhkii lähipiiriä rankalla kädellä. Tämän vuoden saldo on ollut oikeastaan lohduttoman musta. Viikatemies vei keväällä mennessään teinirakkauteni, joka päätti elämänsä oman kätensä kautta. Edellisestä pienen arkun hautaan laskemisesta ei kulunut montakaan kuukautta ja lauantaina seison taas haudalla, katselen sellaista pientä arkkua ja yritän luultavasti olla ajattelematta mitään. Kamera, sen takaa mie katson taas tilannetta.
Viimeisin kuoleman ostoskärryyn päätynyt vähän läheisempi henkilö on entinen luokkakaverini. Kuulin uutisen sunnuntaina, kyllähän se pysäytti. Kuolinsyytä en lähde spekuloimaan, miksi viina ja lääkkeet hänet veivät, tahallaan vai tahattomasti? En ollut niis kovin läheisissä väleissä tämän henkilön kanssa, mutta 4 vuotta samalla luokalla antoi suuntaviivoja tämän henkilön elämään. Yllätyksenä tämä ei minulle sinällään tullut, mutta tällä hetkellä mielentila on varsinkin iltaisin sellainen, ettei tarvitse kuin mainita jokin surkea asia, niin se on siinä.
Outoa on se, etten ole itkenyt juuri ollenkaan. Minun kyyneleet taitaa olla kadonneet. Ei sillä, vihaan itkemistä. Se on sotkuista, siinä ei ole mitään vapauttavaa, se vain ahdistaa. En kyllä yleensäkään itke, mutta jotenkin hämmästelen, ettei tämäkään tilanne ole saanut minua itkemään valtoimenaan, kaikesta surkeudesta huolimatta. Toisaalta jo siinä itsensä arvioinnissa ja tuntemisessa minut sijoitettiin asiakeskeisyyteen, ei tunnekeskeisyyteen. Pitänee paikkaansa.

Itsemurhaa olen pohtinut silti monelta kannalta tässä viime päivinä. Miten joku voi olla niin itsekäs ja toisaalta niin lohduttoman pohjalla, ettei muuta vaihtoehtoa enää ole? Mikä on tämän ihmisen viimeinen ajatus? Lapsen, etenkin vielä syntymättömän vauvan kuolemaa olen spekuloinut joka kulmalta, enkä oikein pääse yksiin ajatusteni kanssa. Toisaalta ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa, mutta toisaalta, ei tuollaisella voi olla mitään tarkoitusta. Miksi ihmeessä joku laitetaan kärsimään tällaista? Kasvattaako kärsimys? Mihin se kärsimys tähtää? Olisiko tuo pieni ihminen kuollut joka tapauksessa, vaikka olisi syntynyt? Oliko niin vain tarkoitettu?

Niin, mihin uskot, mikä on näkemyksesi. Kesällä vauvansa menettäneen ystävän vahva mielipide on, että tuollaisella ei todellakaan ole mitään, ei mitään tarkoitusta. Että se on vain huonoa tuuria, sattumusten sarjaa. Mutta kuka määrää sattumukset ja tuurin? Voiko siihen vaikuttaa? No ei. Onko tuolla maailman kaikkeudessa joku, joka päättää nämä hommat ennalta?
Paljon kysymyksiä, enkä välttämättä halua niihin vastauksia, kunhan pohdiskelen ääneen. Olen päätynyt nyt siihen näkökantaan, että kyllä kaikella on tarkoituksensa, toisinaan sitä ei vaan ymmärrä. Jos jonain päivänä tälle asialle keksin sen tarkoituksen, lupaan jakaa sen kaikille.

Tämän vuoden saldo on siis 2 + 2, jos tästä halutaan huumoria veistellä. Riittäisköhän se jo?