Rakkaudesta aikaisiin aamuihin

Rakastan aikaisia aamuja. Kello soi arkena useimmiten viiden - puoli kuuden maissa, viikonloppuisinkin ponkaisen ylös viimeistään seiskalta, vähän riippuen missä ollaan. Kun herää aikaisin, ehtii vaikka mitä päivän aikana. Vastaavasti toki simahdan sitten viimeistään kymmeneltä illalla...
Tänä(kin) aamuna kävin heittämässä aamulenkin:

Huppari osoittautui kyllä tänä aamuna liian ohueksi valinnaksi :/

 Tämän takia sitä jaksaa herätä! Aurinkoa, ihanan raikas pakkasaamu...

 Reitin varrelta...

 Pakko oli päästä tallomaan jäätyneitä lätäköitä ;)

Tänä aamuna soi: Robin - Onnellinen

Mukavaa päivää!

Paulan keittiö on kodin sydän...

Tai sitten ei ole. En tunnetusti tykkää kovin paljon näistä ruuanlaittohommista, mutta koska inhoan vielä enemmän valmisruokia, olen päättänyt uhrata itseni tähän ruokahommaan. Missään nimessä en ole siinä kovin hyvä, enkä yhtään innokas oppimaan. Kun vaan saisi henkensä pitimiksi tehtyä tasoltaan siedettävää ruokaa.
Rakas avomies olisi tässä hommassa paljon parempi, jaksaa lukea ohjeita ja tehdä ohjeen mukaan, minä en. Nyt kyllä pistää miettimään, kumpi meistä on mies...

Mutta niin, minä uhraudun keittiössä lähes joka päivä. Ja koska oon paras avovaimo ikinä, teen pyytettömästi niitä ruokia, joita mies pyytää (ja vitut, joskus vaan sattuu tällainen puuska, että saa toivoa ja minä YRITÄN toteuttaa toivetta).

Tässäpä sitten kuvakoosteena, miten tehdään TOIVOTTUJA paistettuja muikkuja. Helppoa ku heinän teko..

1.Ensin ostetaan ne muikut ja pohditaan, että onkohan nämä nyt liian isoja, pitäisikö alkaa jotekin silppuamaan näitä? Todetaan, että paskanmarjat, kyllä ne menee kokonaisina!

2.Sitten ne muikut menis pesulle. 

3.Tässä vaiheessa viimeistään tajuaa, että hyi helvetti, en halua koskea näihin. 

 + että ne tuijottaa sua niin peloissaan  kuolleena... 

4. Kerätään kaikki rohkeus, otetaan muikkua päästä tahikka hännästä kiinni ja jauhotellaan ne ruisjauhoissa & suolassa. Tämä toimenpide on helpoin tehdä muovipussissa, muikut pussiin ja lopputulos tulee pienellä hölskyttelyllä nimenomaan ravistettuna, ei sekoitettuna.
Suolaa ja jauhoja äitini reseptillä ja ohjeella "sillälailla sopivasti".
Nice.

5. Sitten muikut pannulle ja hitokseen paljon voita, isäni ohjeen mukaisesti. Tämä ohje tuli ihan pyytämättä kun kosultoin puhelimessa äitiä vaihetta 4. varten. 

Voin laittaminen & lisääminen pannulle olikin iisimpi homma kuin se suolan ja jauhojen suhteen määrittely.

5.1 Pyyhitään hikeä otsalta ja panikoidaan, mistä sen tietää, koska nämä perkeleet on kypsiä. 

6. Paistetaan muikkuja ja todetaan, että niitten silmät poksahtelee päästä. Ei aavistustakaan mistä se kertoo, liian kuumasta pannusta vai siitä, että ois sittenkin pitänyt perata nämä? Niin siis tuo valkea pallero tuossa pannulla on jonkun tyypin silmä, lisäksi huomaa pullistuva silmä vasemmassa yläkulmassa.

7. Paisto suoritettu, perunamuussi valmistettu siinä sivussa, miestä odotettu puoli tuntia kotiin. Mies tulee myöhässä, toteaa muikut vähän jäähtyneiksi,ottaa ja syö ja sanoo "no jaa, suolaa sit ens kerralla enemmän". Korjaa kyllä helkkarin vikkelästi lausuntoaan, että "ihan ok ne oli.."

Uskotteko, että seuraavaa kertaa saa jonkun aikaa ootella?! 

Ihmehommia

Googlen kuvapalvelu on niin käsittämätön, se tekee mulle automaattisesti tuonne tämmösiä vaihtoehtoja. Sairasta. 

Mun käsityskyky ei riitä siihen, miten tuo palvelu valitsee just tämmöset kuvat, pikkukissalle sydämiä ja pimeälle tielle lumisadetta eikä toisinpäin. Ihan hillitöntä ja jopa pelottavaa. 

Syysmasennus ja kevään levottomuus

Viimeisen viikon verran olo on ollut melkoisen levoton. Hiton kevät. Oon yrittänyt selittää tätä levottomuuden tunnetta, mutta jotenkin tuntuu, että minut on ymmärretty jokseenkin väärin. Kunnes eilen rakas, ihana työkaveri totesi "mulla on hitokseen tosi levoton olo!"
JES, ONKS MEITÄ LEVOTTOMIA SIELUJA MUITAKIN??

Olo on vähän samanlainen kuin teininä perjantai-illan discoa odottaessa ja sitten taas ei sinne päinkään. Nyt äkkiä jotain säpinää - ja sitten ei kuitenkaan tartteis olla mitään ylimääräistä. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta jotenkin ärsyttää kuitenkin ihan kaikki, vähäsen joka asia. Johonkin pitää päästä, jotain pitää tehdä, mut oikeastaan ei huvita tehdä yhtään mitään. Harvinaisen hankalaa, eikö?
Todettiin, että se on tää kevät ku tekee ihmisen levottomaksi... Ja kaveri totesi myös sen, että tähän auttaa joko
 a) hikilenkki
tai
b) ukkorapula

... jälkimmäinen on just sellainen, mille se kuulostaa eli niin helvetinmoinen kankkunen, että ei kykene olemaan levoton, kun pelkää, että pää räjähtää atomeiksi. Jostain syystä valitsin sen hikilenkin, mut se on vielä toteuttamatta.

Se on tää aurinko kun aktivoi ihmisen vähän joka suhteessa, mutta ei missään nimessä niin, että kehtaisi tehdä töitä 150 % teholla. Jos 110 % riittää? Eilen sain töissä niinkin paljon aikaiseksi, että löysin yliviivaustussipaketista seuraavanlaiset tarrat:

 Mun väri on luonnollisesti tuo vihreä, toinen hyvä vaihtoehto on oranssi. Niih. Jos eilen kuolin, niin en tuotakaan tiennyt.

Lisäksi eilen käytiin nauramassa Niko Kivelän tahtiin. Tämän aamun kahvipöytäkeskusteluissa ruodittiin sitten kiivaaseen sävyyn sitä, miten huonoja ja tyylittömiä juttuja kyseisellä stand up koomikolla on. Itse pohdin lähinnä sitä, onkohan mussa joku vika, kun alatyylin jutut jaksaa naurattaa aina vaan... ja toinen, että oliko sinne keikalle pakko lähteä, jos ei ollut ihan varma, että millainen ko. esiintyjä on tai olisiko asian voinut tarkistaa esimerkiksi youtubesta? Mut ilmanen on aina ilmasta ja ihmine on ahne. Tää juttu naurattaa mua aina vaan. En tiiä, että miksi. Tätä sivuttiin eilenkin, mutta muuten jutut oli Toinen minä kiertueella uusia.

Onko pakko kasvaa aikuiseksi ja alkaa inhoamaan huonoja juttuja? 

Täti-ihminen kommuunissa osa 1

Rakkaat sisarukseni muuttivat meille toistaiseksi. Syyt ovat erinäiset ja liittyvät melko kiinteästi heidän naapureihin, mutta eipä siitä sen enempää. Totta kai sitä ihanan, mahtavan, upean ja kaikin puolin rakastettavam isosiskon ominaisuudessa tämän turvasataman, evakkomajan ja kotipesän haluaa antaa omille sisaruksilleen, kyllähän kolmioon mahtuu neljä ihmistä asumaan, eihän me nähdä kuin iltaisin, aikuisia ihmisiä ollaan kaikki ja sitä rataa....

Eka viikko oli jees, koska  me ei oltu kotona. Kotiin tultua totesin, että voihan vittujen kevät teidän kanssa:

a) Joka paikka lainehtii tavarasta - vaatteita, kenkiä, astioita, lehtiä
b) Joka paikka lainehtii pyykkikasoista, joita kukaan ei ole joutanut pesemään. Pyykkikoriin ne eivät ole päätyneet / mahtuneet. Tosin pyykkitelineetkin on täynnä kamaa, mut kukaan ei kehtaa niitä viikata pois.
c) Jääkaapista on syöty ja juotu kaikki - mutta ei tehty täydennystä. Sitten natistaan, että ei oo syömistä.
d) Avomiehen karkit on syöty. Muahan tää ei sinällään haitannut, mutta avokkaan kasvoilla kävi vitutuksen merkit. Nyt niitä karkkeja on ostettu tilalle jo kahdesti ja aina syöty uudelleen :D
e) Kaikkea, lue IHAN KAIKKEA voi lainata aina miehen vaatteista alkaen. Ihan sama kumpi lainaa, sisko vai veli.
f) Kaikkien kaappien ja komeroitten ovet jää auki - aina. Ihan sama, otetaanko sieltä jotain, laitetaanko sinne jotain vai katsotaanko vain sinne kaappiin. Ovea ei ainakaan suljeta.
g) Sain siskon yöseuraksi, kun mies ei ole kotona. Nukkuu kaiken päälle ihan helvetin leveästi.
h) Kiusaavat pirut minua ihan tahallaan kaikilla edellä mainituilla kohdilla kun tietävät, että ärsyttää tommonen huolimattomuus, laiskuus ja sotkuisuus.
i) Onkohan mulla vaan nuttura liika kireällä? No ei.


Nyt on menossa viikko 2. Avokki jäi äitinsä helmoihin ja minä tulin tänne.

Vaikka tykkään siivota, niin raja se on minunkin siivousinnolla.
Ja nyt jos joku tulee sanomaan, että odotahan kun sinulla on lapsia, saatan vetää nokkaan. Pienet lapset vielä ymmärrän, mutta en näitä kahta sankaria.

Vissiin mun murinat asiasta on menny perille, koska tänään sain sitten kukkia. Kukat heitettiin suurin piirtein ovesta sisään ensin ja vasta sitten uskaltautuivat sisälle.

Noh, ehkä mä vaan laitan silmät kiinni?






Sisarukset <3

"Minä toin sinulle piirakan..."

... ja sinä syöt sen piirakan.

 Eilen sain kaksi ihanaa daamia kylään, myöhäinen naistenpäivä ja sillei. Innostuin leipomaan, koska talossa ei ollut mitään säällistä tarjottavaa sumpin kanssa. Hommaan toi hieman lisähaastetta se, että toinen karppaa - ei sinällään mitään, mutta hetken pohdiskelin, että mistä minä karppipiirakaksi nyt muutun. Noh, google ystäväni ja karppaus.info pelasti ja alla on vadelmarahkapiirakka. Ohje oli helppo ja maisteluraadin mukaan maku oli ihan kohdallaan. Ihme ja kumma, kaikki aineet löytyivät äiteen kaapeista ja kätköistä. Makeutusaine tosin oli markka-ajalta, vaan onneksi löytyi myös toinen puteli kyseistä settiä.

Toinen piirakka oli kotikokki.netin kautta otettu marjapiirakka. Sinällään ole mitään väliä, mikä se ohje oli, kun en sitä ohjetta noudattanut kuin suuntaa antavasti, yllättäen. Päällä on mustaherukoita, viherherukoita ja mansikoita sotkettuna vaniljarahkaan - maisteluraati kiitteli myös tätä. Joko olivat herran pelossa tai sitten onnistuin oikeasti, mene ja tiedä. 

Ja jos joku ei tiedä, otsikon legendaarinen lause tulee tästä sketsipätkästä. Mua vaan naurattaa tää aina uudelleen ja uudelleen.
"Älä sano mitään, kyllä minä tiijän perkele."

Helmikuussa minä..

Sain mojovan potkun lehmältä oikeaan jalkaan. Oli muuten ihan pirun kipeä ja pitkän aikaa, nyt alkaa jo haalistua.

 

 Ylitin itseni ja leivon kahteen kertaan sämpylöitä. Nyt voi olla leipomatta taas seuraavan puoli vuotta.

 Valikoin mummon tavaroista sen yhden asian, jonka tahdon säilyttää. No okei, niitä on kaksi. Toinen on kahvipurkki, joka tuoksuu vieläkin kahvinpavuille ja toinen on tuo muki. Lapsuus tulee mieleen.

Hoksasin, että minulla on pikkusen näitä kirjoja lukematta. Kesken ovat tuo Vaara vaanii kattilassa, Silmä silmästä ja Kosto: rakkaustarina. Onnistuin kyllä hommaamaan vielä pari uutta kirjaa, esimerkiksi yksi uusista hankinnoista on Fifty Shades of Grey trilogian ensimmäinen osa...  Sen kyllä aloitin jo ja sanotaanko, että inspiraatiota iltaan siitä kyllä saatin :D

 Helmikuussa myös reissasin. Latvia ja Liettua olivat kohdemaana, työmatka, mutta silti. Ei sellaista reissua, ettei vähän ehtisi kaupunkia katsella...

 Nää liettualaiset bussin ja raitiovaunun rakkauslapset oli jotenkin hellyyttäviä. Siis tuollainen bussi, mikä kulki kiskoa pitkin ja roikkui niissä sähköhärpäkkeissä. Mikä lie oikealta nimeltään, mualaistytölle hauska tuttavuus.

 Keskityin tosi oleellisiin asioihin, mitä kuvaamiseen tulee. Aamulenkit kunniaan!

Rikoin myös uuden vuoden lupaustani, soveltuvin osin, mutta tein sovinnon itseni kanssa. Tällaisen herkun söin jälkkäriksi, mutta ruotuun on palattu, tää oli poikkeus joka vahvistaa säännön ja selityksenä oli tuo ulkomaan matka ;)

 Helmikuussa join alkoholia myös keskimääräisesti enemmän kuin yleensä koko vuotena yhteensä. Alkoholia tulee käytettyä oikeasti vähän (toisaalta sitten kun otetaan, niin sitten otetaan perisuomalaiseen tyyliin), mutta nyt tuli maisteltua reissussa viiniä ja olutta. Toki määrät olivat pieniä ruokajuomamääriä, mutta kotiin päästyä totesin, että hyi helvetti, ei oo minun juttu. Ehkä toteamukseen vaikutti sekin fakta, että palasin kotimaahan torstaina ja suuntasin perjantaina samantien kaveriporukalla mökille... köhköh. Mut jos yhdet salmarit kuitenkin? Niin ja tuosta oluesta vielä, opin juomaan sitä vasta nyt. En tiiä onko se hyvä vai huono juttu, mutta makuun näköjään tottuu kun tarpeeks maistelee.

 

Onnistuin myös riitaantumaan erään ystäväni kanssa, mutta sain myös selviteltyä välit. Mikähän siinä on, että miehen ja naisen välinen ystävyys ei aina toimi ihan yhtä yks yhteen kuin naisten välinen? Ja toisaalta, se toimii helpommin välillä, kun miehet ei ihan jokaisen vähän pahasti sanotun sanan perään itke. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja asialle voi vain nauraa enää.

Paras ystävä ilahdutti minua näillä luuranko kaapissa kuvilla, joille jaksaa nauraa... ööö aina? Sanontahan menee niin, että kaverin ja ystävän välinen ero on siinä, että kaveri oli paikalla, kun luuranko laitettiin kaappiin, mutta ystävä pitää niitä kanssasi siellä. ;) Tai jotain sinne päin. Tää "laitetaan luurangot kaappiin"-ilmaisu sai avokkaan nostamaan vähän kulmiaan, mutta tällä tarkoitetaan ihan yleistä maailman parannusta.. *kpkopkop* TUO LUUSAHA, SE POTKII TAKASIN ULOS!!! Ja jokaisella, siis ihan jokaisella on varmasti jonkinlaisia luurankoja kaapissaan. Joka muuta väittää, valehtelee.

Helmikuussa oli myös paljon onnistuneita työjuttuja ja innovatiivisia ratkaisuja ;)

 Välillä viihdyin kotonakin ja totesin, että anoppilan kissa on oppinut katsomaan luontodokkareita. Kissa pönötti 20 minuuttia seuraamassa pöllöjen elämää.

 

Helmikuussa tavattiin  ihanan ystävän kanssa useamman kerran. Ja pikkumurut olivat myös mukana! Pohdin jonkin verran omaa suhtautumistani lapsiin, again. Haluanko minä sittenkään omia lapsia? Pohdinta on vielä vähän kesken. 

Helmikuusta viedään viimeisiä tällä viikolla. Viimeisiään veteli myös meidän tiskikone, joka tänään kannettin ulos. Uusi palvelija on tullut kotiin ja piru sen periköön, jos menee hajoamaan. Tämähän ei siis hajonnut, mutta paikallinen "vain sinulle"-kauppias teki hyvän tarjouksen uudesta koneesta ja niin vietiin vuoden 1985 tuotosta kuin pässiä narussa...

Ja helmikuussa olen kuunnellut musiikkia ja ihastunut mm. Jenni Vartiaisen kappaleisiin.
Minä sinua vaan ja sillei.

Maaliskuussa on tavoitteena olla enemmän kotona, lukea nuo kaikki kirjat pois ja nukkua. Näillä mennään.