Kuinkahan moni nukkuu liian pitkiä päiväunia?

Katariina Romppaisen Pitkät päivä unet sattuivat käteen entisen kotikuntani kirjaston hyllystä - ensinnäkin se, että olin pitkästä aikaa eksynyt kyseiseen kirjastoon oli merkittävä juttu, mutta vielä merkittävämpää oli se, että summanmutikassa käteen sattui hillittömän hyvä teos. 

Pitkät päiväunet kertoo useamman ihmisen tarinaa, mutta kaikki alkaa siitä, kun työtön toimittajatyttö Rita palkkautuu väärillä papereilla lähihoitajaksi, unohtaa antaa hoidokilleen lääkkeet ja mitä tapahtuu; vanha muumio herää lähes entiseksi itsekseen ja huomaa hukanneensa elämästän viimeiset 10 vuotta ja kaikki lapsensa. Kirja yksi päähenkilö, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan on Arvo Kaski, joka ennen oli arvokaskin. Muut tarinat ovat Ritan ja tämän vanhempien sekä Arvon lasten tarinat. Lyhyet pätkät per kertoja voivat tehdä lukemisesta välillä vaikeaa, mutta tarinat on kirjoitettu todella hyvin ja ne nivoutuvat yhteen kirjan muitten hahmojen kanssa - yllättäen ihan eri näkökulmista. 

Vanhusten hoitoa kyseenalaistetaan kirjassa henkilöitten mielipiteinä, mutta kirjassa on kyllä ajattelemisen aihetta. Henkilökohtaisesti en koskaan voisi työskennellä hoiva-alalla; minulta puuttuu se vietti asiaan, niin lasten kuin vanhustenkin kohdalta. Työ on raskasta, palkasta en tiedä, mutta veikkaisin, että voisi siitä enemmänkin maksaa. Hoitotyö on jatkuvasti otsikoissa; lääkehuuruissaan makaavia vanhuksia, sitomista, unohtamista sänkyyn, ei ulkoilua, siirtoja terveyskeskusten ja vanhustallien välillä miten sattuu, niin etteivät huonokuntoinen omainen enää löydä tai pääse paikalle.. näitähän riittää, etenkin tällä alueella on viime aikoina kohistu milloin mistäkin. 

Koska en itse voisi tehdä hoitotyötä, arvostan sitä suunnattomasti. Arvokkaan työntekijöille; sairaanhoitajille, lähihoitajille, perushoitajille, kodinhoitajille ja muille ammatin edustajille suunnaton kiitos siitä, että hoitoa on saatavilla niin sairaaloissa, terveyskeskuksissa kuin muissakin paikoissa. Mutta miten teidän jaksaminen, kun otsikoihin nousevat insuliinisurmat ja huonosti kohdellut vanhukset? Vai onko tässä ilmiönä nyt se, että kun yksi pilaa muitten maineen? 

Minusta ei ole myöskään omaishoitajaksi ja tämän olen ilmoittanut myös vanhemmilleni (hyvä jo tässä vaiheessa tehdä peli selväksi). Hatunnosto myös heille, jotka ovat omaishoitajia. 

Pilke silmäkulmassahan tästä on heitetty juttua, mutta on se myös faktaa, että ainakin nyt tunnen, että ei minusta siihen olisi. Onko lapsen "pakko" hoitaa vanhempiaan sitten kun he ovat vanhoja, onko se jonkinlainen velan maksu syntymästä, hoidosta ja koko elämästä?

Ihminen on kahdesti lapsi, pitää paikkaansa aivan täysin. Jossain vaiheessa mennään lähemmäs ja lähemmäs sitä lapsuutta, joudutaan luovuttamaan ja antautumaan muitten hoidettavaksi. Toiset aiemmin, toiset vasta viime metreillä ennen kuoleman ostoskärryä. Mutta missä vaiheessa ihminen menee niin huonoon kuntoon, ettei pärjää enää kotona? Kuka sen päättä? Omaiset vai terveyskeskusten hoitohenkilökunta? Onko ihmiselle mitään iloa olla kotona, jos hän ei pääse sängystään mihinkään ja saa pelätä koko ajan, että jos tästä nyt putoan, niin milloin joku tulee auttamaan? Paljon on kysymyksiä ja ei näihin varmaan ole selkeitä ratkaisuja, se riippuu niin ihmisestä ja tilanteesta. 

Auttamattoman paljon tässä maassa on myös hyväkuntoisia ja kohtalaisen hyväkuntoisia vanhuksia, jotka kärsivät yksinäisyydestä. Kun mittariin alkaa paukkua  isoja lukemia, puoliso on kuollut, lapsiakin on saattanut joutua jo hautaamaan ja ystävät alkavat pikkuhiljaa täyttää kalmistoa myös, iskee varmasti yksinäisyys. Osa ihmisistä osaa helpottaa yksinäisyyttään hakeutumalla erilaisiin kerhoihin tai vaikka päivätansseihin, mutta osa jää kotiin. He kaipaisivat seuraa, mutta miten sitä sinne saisi? Jouluna on aina "ilahduta tuntematonta vanhusta" kampanja, jossa laitellaan joulukortteja nimettöminä ja ne jaetaan tuntemattomille vanhuksille. Hieno teko sinäänsä, mutta ehkä niitä kortteja olisi kiva saada muulloinkin kuin silloin, kun kaikkiin iskee kerran vuodessa se "teenpä hyvän teon" - henki. Saisi niitä tehdä ehkä muulloinkin?

Lapsien oikeuksia ajetaan niin pirusti, mutta milloin alkavat vanhusten oikeuksien ajamiset ihan kunnolla? Vanhuksien ongelmana on se, että heitä ei välttämättä puolusta kukaan. Pieni lapsi harvemmin polttaa kaikkia siltoja takanaan, mutta vanhus on saattanut tehdä niin ja saattaa siitäkin syystä olla yksin. Ihmissuhteiden merkitys koko ihmisen elämän ajan korostuvat, mitä lähemmäs vanhuutta tullaan. Vanhuudessa on ehkä jotain pelottavampaa, jotain niin lopullista, että kukaan ei tahdo myöntää, että se ikuisuus vaanii meitäkin nurkan takana. Tätä pohditaan myös Pitkissä päiväunissa. 

Veteraanien arvostus on Suomessa huipussaan, mutta entäs kun vanhat veteraanit loppuvat? Kai meidän pitäisi arvostaa samalla tavalla ihan sitä duunari Taneakin, joka nyt vanhuuden partaalla hoippuu, vaikkei se ole Karjalaa nähnyt kuin lasipullossa? Tämäkin on vähän kaksijakoista, ainakin pinnalta katsottuna. Sitä faktaahan ei muuta mikään, että sotavuosina henkensä antaneet ja sodasta selvinneet saavat aina arvostusta ja kunniaa - mutta kyllä se kunnioitus pitäisi osoittaa myös muille vanhuksille ja sen pitäisi näkyä heidän hoidossaan ja auttamisessaan. 

Minulla on kumpikin mummo elossa ja he ovat samanikäiset, tänä vuonna paukkuu mittariin 85. Toinen on hyväkuntoinen ja pirteä vanhus, toinen on kyllä pirteä, mutta kunto ja terveys ovat rapistuneet niin, että mummo viettää aikaa terveyskeskuksessa enemmän kuin kotonaan. Hänen kanssaan minulla on suhteellisen viileät välit, tähän selityksenä pitkä ja mutkainen tarina, mutta viime tapaamisella huomasin, että ei minulla mitään puhumistakaan ole hänen kanssaan eikä hänellä minun, kun kumpikin on vain ihan hiljaa. Onko hän yksinäinen? En tiedä, ehkä, kun et pääse enää mihinkään itsenäisesti, sinun on otettava vastaan sitä mitä saat - käytännössä jo kukaan ei tule käymään ja sinä et pääse mihinkään, niin that's it. 

Toisen mummon kanssa välit ovat olleet aina etäiset, kun hän asui kaukana, mutta nykyään kuitenkin läheisemmät, kun kumpikin asumme samassa kaupungissa. Onko hän yksinäinen? En tiedä sitäkään, mutta en usko siihen, sen verran mummo vielä jaksaa liikkua erilaisissa kerhoissa ja piireissä. 

Muita vanhuskontakteja itselläni on eräs 70 rouva, jonka ikkunoita käyn pesemässä joka kevät ja syksy. Hän on taas ihan eri äärilaidasta kuin omat mummot, toisaalta suhtautumiseni syynä voi olla myös se, että en tunne häntä kovin hyvin, etäisesti vain. Onko hän yksinäinen? Vielä vaikeampi sanoa. 

Yksinäisyys on mielestäni asia, joka voi olla ihmisessä, vaikka hän olisi muiden ihmisten keskellä. Se on melko hankala. Lisäksi oma suku on pahinta totta kai ja itsestä tuntuu helpommalta auttaa täysin tuntematonta kuin mennä katsomaan omaa mummoa, jonka kanssa välit ovat rikki. Outo tämä ihmisen mieli, luonne ja käyttäytyminen. Mitä tässä tekstissä pohdin, sopisi itsekin toteuttaa, esimerkiksi tuo hyvien tekojen tekeminen.

Tähän voisi pohtia vielä pitkät pätkät eutanasiaa, sillä itse kannatan sitä, ainakin jollakin tasolla. Se, miten sen järjestelmän saa toimimaan niin, ettei väärin käytöksiä tapahdu, on minun pohdinnassani vielä auki. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos elämässä ei ole enää mitään arvoa, makaat vihanneksena mutta järki toimii vielä jotenkin - minä ainakin haluaisin pois. Tämä näin tiivistetysti. 

Pitkät päivä unet on lukemisen arvoinen kirja. Jos ei muuta, niin se on hyvällä huumorilla varustettu ja kyllä sieltä ehkä joitakin ajatuksiakin saa itselle, pohdintaa ainakin, kuten tekstin mitasta näkee. Jos joku vanhusten hoitoon erikoistunut ja asiasta tietävä ihminen löytää täältä jonkun asiavirheen, sen voi oikoa, mutta tämä perustuu ihan kirjoittajan omaan ajatteluun ja näkemykseen sekä tuon ko. kirjan tekstiin. 

Lisäksi tämä kirja herätti kysymyksen minussa, kuinka moni nukkuu oikeasti vain liian pitkiä päiväunia lääkehuuruissaan hoitokodeissa tai kotonaan?