Hirveetä säätöä

Nimittäin tämän ulkoasun kanssa. En ole tyytyväinen mitenkään päin ja nyt jo kadun, että lähdin tätä muuttamaan.
Noh, ehkä pitää tyytyä nyt tähän. Mulle suuri mysteeri on tällä hetkellä, että miksi ihmeesäs tekstien värit heittelee? Ei pysty ymmärtämään.

Viikot vierii, päivät kuluu ..

Mulla oli todella, todella hyvä päivitysidea. Se vaan sujuvasti unohtui. Tyhjä paperi edessä, melkein iskee paniikki, mitä tähän pitäisi kirjoittaa?

Mietin tätä blogin pitämistä yhdellä iltalenkilläni. Pikkutyttönä (ja vähän isompanakin) tuli pidettyä kunnon päiväkirjaa. Sen kirjoittaminen vaan jäi, mutta en minä tännekään osaa syntyjä syviä kertoa, eikä varmaan tarvitsekaan. Kunhan jotain pohdiskelen, postailen ja jätän jälkeni jälkipolvia varten. 

Olen törmännyt muutamaan sellaiseen blogiin, jossa ihminen tilittää kaiken sormenpäitään ja varpaan kynsiään myöten maailmalle, omalla nimellään. Ei kuulosta meikäläisen hommalta. Varmasti, jos tätä blogia lukemaan eksyneet sattuvat olemaan samalta paikkakunnalta kuin meikäläinen, niin tunnistavat halutessaan minut. Toisaalta, mitä väliä, mutta toisaalta, miksi kertoisin täällä kaiken nimeäni, osoitettani ja suurinpiirtein sotuani myöten? Noh, se siitä. 

Tämä viikko oli aikamoista haipakkaa. Kilometrejä kertyi auton mittariin työn takia reilut 700, mikä ei jollain mittapuulla ole paljon, mutta minun mittapuulla ihan riittävästi. Viikko meni kuitenkin rattoisasti ja vahvisti omaa uskoa siihen, että olen omalla alalla ja oikeassa työssä. Ainakin tällä hetkellä. Tulevaisuudessa on vielä monta mustaa aukkoa ja muuttujaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin. 

Maanantaista en muista enää muuta kuin superrankan cross training tunnin. Ohjaaja on aivan loistava ja saa kyllä tekemään kaikkensa tunnilla. Lihakset hapoilla ryömin kotiin, hyvä kun jalka nousi enää portaissa. 

Tiistaina kävin hierojalla. Olen käynyt aiemmin eräällä naishierojalla, joka hieroo kotonaan. Hänen tyylistään en oikein tykännyt,  tuntui ettei siitä ole mitään apua. Nyt menin samalle hierojalle, jolla avomies käy. Aivan huipputyyppi, hinta-laatusuhde kohdillaan. Ainoa mikä vähän mietitytti, oli sen hierojan tyyli puhua puhelimessa: se mies kuulosti jo valmiiksi niin veemäiseltä, että sai minussa aikaan pientä kiehumista. Vannoin, että yksikin alatyylinen naisherja, niin nostan sellaisen aitofeministisen äläkän, että setä on ihmeissään. Mies osoittautui kuitenkin tosi mukavaksi, kun jutun alkuun päästiin. Loppukeskustelut pidettiin tulevasta ja olemassa olevasta ruokakriisistä joka vain pahenee, sekä kolmannesta maailman sodasta, jonka syttymiseen me molemmat uskotaan. Selkä- ja niskajumit katosi pois, lihakset ei kipeytyneet. Illan kruunasi vielä jooga. Ah. 

Keskiviikkona tein kasvissosekeittoa (kasvissuikalepussi - kasvisliemikuutio vettä - kolmen juuston ruokakerma) ja mies yllätti syömällä mukisematta ja nurisematta. Kehui vielä. Oisin tippunut tuolilta, vaan onneksi istuin lattialla. Vanha koira oppii näköjään sittenkin uusia ruokia tai sitten se soppa onnistui erityisen hyvin. Tai sitten tämä vanha koira on tehnyt koiruuksia, joita ei ole vielä tunnustanut... 

Torstaina tein superpitkä työpäivän ja olin ihan naatti kotiin tultua. Kävin lenkkeilemässä kuitenkin vielä illan päälle, sillä hain erään nettikirppisostokseni toiselta puolelta kaupunkia. Hyvä tunnin lenkki samalla, mitä nyt jalka lipsui kadulla tyyliin kakseteenykstaakse. 

Perjantaina kävin laittamassa jälleen kynnet kuosiin. Olen koukussa geelikynsiin, auts. Kesäksi ne saavat jäädä... mutta kerrankin kesään on vielä onneksi matkaa ;) Tällä kertaa on tuollaiset kirkkaan lilat kynnen päät ja vähän glitteriäkin seassa. Tähän asti on menty melko tummilla väreillä tai sitten perustyylillä eli ranskalaisella manikyyrillä. Hyvä näillä on naputella. 

Tilipäivä saa yleensä hymyn huulille, niin tapahtui eilenkin, mutta apteekissa käynnin jälkeen hymy hyytyi. Onnistuin hassaamaan yli 100 euroa siihen puljuun ja ostin ihan perusjuttuja, joukossa oli tosin muutamia reseptijuttuja kuten allergialääkettä vuoden tarpeiksi (syön 3 päivässä) mutta huh huh. Jossain vaiheessa tuli mieleen siinä tiskin takana istuessa ja farmaseuttia odotellessa, että onkohan nämä kaikki oikeasti ihan tarpeellisia, sen verran iso läjä siinä sitä pakettia ja purnukkaa oli. Hikeä otsalta pyyhkien poistuin paikalta ja kiersin visusti kaikki kaupat, kuten kirjakaupan. Toinen kiroilun aihe oli sitten tankkaaminen. Pakko mikä pakko, jos meinaa töitä tehdä ja liikkua livakasti paikasta toiseen. Onneksi tavallisina toimistopäivinä voin siirtymiset hoitaa apostolinkyydillä. 

Eilen illalla tuli tehtyä vielä heräteostos eräästä facebookin ryhmästä: 

Retroo retroo.. 

Hinta oli katkeransuolainen, mutta on se aika nätti. Suorastaan todella nätti. Toivottavasti koko kuvaus pitää nyt tosiaan paikkaansa. Naulaan tuon seinälle koristeeksi jos en mahdukaan siihen!

Nyt vapaapäivän kunniaksi hiihtämään mukavan lauhassa kelissä. 

Kuolema on kauppamies

"Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava. Kun sitten poistuu varmistin, pois henkäys viimeisin.."
- Samuli Putro

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Tuo kuulostaa kyllä melko pahalta, mutta jollakin tapaahan kuolema on aina läsnä päivässä: avaat telkkarin ja uutiset kertovat joukkomurhista, avaat sanomalehden ja luet kuolinilmoituksia, kuuntelet juttuja työpaikalla siitä, miten kissa / marsu / hevonen kuoli.. eli jollakin tapaa se kulkee mukana, totta kai. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, toinen on joskus voitolla enemmän kuin toinen.
Ja niin kuin tuossa minun kuvauksessakin lukee, ei mikään asia ole niin vakava, etteikö sille voisi nauraa. Ei edes kuolema. Mutta nyt on hetkellisesti vitsit vähissä.

Se, miksi tämä nyt pyörii ajatuksissa hieman enemmän, johtuu siitä, että yläasteaikainen luokkakaveri (ja samalla entinen poikakaveri) otti ja riisti hengen itseltään noin viikko sitten. Sain tiedon tästä viime tiistaina, kun olin lähdössä työkavereitten kanssa illallisille. Piti ihan istua hetkeksi alas ja kysyä uudelleen "teki mitä?" - vaikka en ole pitänyt mitään yhteyttä kyseiseen henkilöön aikoihin, olimme lähinnä hyvän päivän tutut viimeisen 10 vuoden ajalta. Viimeisin muistikuva on kesältä, nähtiin jonkun baari-illan päätteeksi ja juteltiin lyhyesti hänen lapsestaan ja jostain yleisestä, en muista enää mistä. Toivoteltiin hauskaa kesän jatkoa ja se oli siinä.

Mikä saa alle 30 vuotiaan, juuri naimisiin menneen kahden lapsen isän tappamaan itsensä niksnaks tuosta vaan? En jaksa uskoa, että se oli mikään äkkinäinen päätös. Ei minulla ole kyllä varaa eikä oikeutta koko asiaa arvioida, koska en kuulu millään tavalla lähipiiriin, mutta jostain tuolta menneisyydestä kantautuu ajatus, että masennus ja itsetuhoisuus olivat jo silloin kuvissa. Silti, en tiedä mitään hänen / heidän perhe-elämästään,mutta äkkiä voisi luulla, että ei kaikki ihan päin helvettiä ollut? Vai oliko, mutta sitä ei myönnetty ulospäin? Oliko vaan oman pään sisällä kaikki jotenkin vinksallaan? En tiedä ja mitä se auttaa enää pohtiakaan. Surkea juttu kaikin puolin.

Pysäyttävää tässä on se, että joku oman ikäinen tekee näin. Ja ei sekään vielä mitään,  kyllähän sitä lehdistä luetaan näitä vähän väliä, mutta että nyt joku tuttu. Joku jonka minä tunnen. Ei sitä voi käsittää, vaikka kuinka olisi joku satunnainen tuttu. Siihen on kuitenkin tottunut, että jostain kuulee aina kuulumisia, näkee joskus, voi jutella. Nyt ei sitten koskaan enää jutella, ei nähdä. Ei ole kuulumisia. Mietin hetken, liittyykö tämä pohdinta siihen, että tässä on nyt ex-poikakaveri. Ei se liity, yläasteaikainen teiniseurustelu on ollutta ja mennyttä, mutta silloin joskus hän oli elämäni rakkaus. Ne tunteet on lakastuneet jo kauan aikaa sitten. Silti tähän surulliseen tapaukseen liittyy omalta osaltani myös vihaa.
Että miksi ei ollut muka muita vaihtoehtoja? Oliko ihan pakko olla noin itsekäs? Mistä tuo itsekkyys kertoo? Onko nyt hyvä mieli, häh? Selvisikö ne ongelmat mukamas?  Ja jos minulla on tuollaisia ajatuksia, niin mitä on sitten lähipiirillä? En halua edes arvailla, sillä itsemurha jättää jälkeensä niin paljon vihaa ja katkeruutta. Muistele siinä sitten lämmöllä.

Kuolemaa ei ole helppo käsitellä silloinkaan, kun se tapahtuu onnettomuuden, sairauden tai ihan luonnollisen kuoleman muodossa. Saati sitten, että joku otti oikeuden omiin käsiinsä. Se itsekkyys minua suututtaa ihan eniten. Nuoren ihmisen kuolemaa on muutenkin vaikea käsittää, vaikka ei tuntisikaan ihmistä, lukisi vaan kuolin ilmoituksen. Että onko se perkele oikein, että tuo 2 vuorokauden ikäinen vauva ei saanut elää? Tai 15-vuotias? Mutta eihän sitä voi määritellä, kenellä on oikeus elää ja kuinka kauan. Se on kirjattu johonkin suurempaan ohjekirjaan. Mutta kuuluuko siihen kirjaukseen myös nuo omankäden oikeudet? Vähän epäilen. Siksihän sitä sanotaan omankäden oikeudeksi.

Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin ei vienyt perhettään tai sivullisia mennessään. Siinä ne hyvät puolet sitten varmaan olivatkin.

Lepää rauhassa, joka tapauksessa,siellä jossakin, taivaassa tai taivaanrannan takana.

Mihin sitä kissa karvoistaan tai tiikeri raidoistaan tai jotain

Näköjään tämä blogi päivittyy kuukauden välein,enemmän sääntö kuin poikkeus, no can do ja sitä rataa.

Sain viimeinkin luettua sen Tuija Lehtisen Tuhansien aamujen talon. Oliko vika minussa vai kirjassa, en tiedä. Loppua kohti juoni parani, mutta ei se kyllä mikään loistavin suoritus Lehtiseltä ollut. Miss Seinäruusun luin tässä välissä toiseen kertaan, se kirja on napakammin kirjoitettu. Sen lisäksi ostin kirjakaupan alennuksesta Lehtisen Pesää! - kirjan. Joo, en kuulu varsinaisesti ko. kirjan ikäryhmään (nuorten hyllystä kaivettu) mutta koska kerään Lehtisiä, sekin kirja kuuluu joukkoon. Komea läjä niitä on jo kirjahyllyssä, hyvä kuntoisia Mirkka -sarjan kirjoja mä metsästän.

Viime aikoina ei ole tullut tehtyä kirjahankintoja. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut - miten ruokasi eli elämänsä taitaa olla viimeisin kirja, minkä olen hommannut, ellen nyt ihan väärin muista? Tai voi olla, että joku pokkari on sen jälkeen kulkeutunut mukana, kuka niitä muistaa. Syötäväksi kasvatetut on hyvä teos, kertoo sen, mistä se ruoka oikeasti tulee, eikä vastaus ole, että kaupasta. Osittain vielä kesken tämäkin.. Mihin tämä aika menee, kun ei lukemaankaan jouda??

Valokuvauskin on retuperällä, sillä en ole juuri jaksanut kameraa esiin kaivella. Ihme homma, inspiraation puute tai jotain. Lintuja kuvasin eräänä päivänä, samoin kissoja, mutta toiset oli liian säikkyjä ja toiset liian laiskoja.

Onneksi tuo kevät lähenee koko ajan ja päivät pitenee, löytyy se kadonnut inspiraatiokin sieltä, toivottavasti. 

Viikonloppuna sivistettiin itseämme leffassa käynnillä, käytiin katsomassa Anna Karenina. Se oli aika jännä leffa; romanttinen, hienosti tehty, teatterimainen. Välillä taas mietin, mitä hittoa tässä nyt tapahtuu, sillä tapa, jolla leffassa kohtaukset vaihtuivat, ei ollut ihan perinteinen. Kaksi tuntia meni kuitenkin ihan mukavasti ja jopa avokas tykkäsi, vaikka hällä oli eniten ennakkoluuloja leffan suhteen. Olihan se kieltämättä vähän erilainen leffakokemus kuin viime viikon Jack Reacher - Tappajan jäljillä tai sitä Hobitti... ;)