perjantai 29. kesäkuuta 2012

Lomastressiä pukkaa!


Niin, otsikko viittaa siihen, että valitettavan moni stressaa - lomasta ja lomallaan. Ensin stressataan siitä, että on töitä ja töitä, sitten kun alkaa loma ja sais vihdoinkin olla rennosti, niin on parasta rueta stressaamaan siitä, ettei loma riitäkään kaikkeen! Onko lomallekin pakko asettaa "tulostavoitteita"?

Lomastressi pääsee joka kesä myös uutisotsikoihin, se on totista totta siis. Tosin tuo linkki heittää kolumniin, mutta yhtä kaikki, stressiä pukkaa suomalaisille.

Kesäloma on auttamattoman lyhyt, kuten Suomen kesä muutenkin, etenkin jos joka päivälle pitää järkätä ohjelmaa. Siinä kun pyörii sitten ukko / eukko ja kakarat vielä jaloissa ja aikataulut pitäis sovittaa yhteen, on tapahtumaa, mökkiä, sukulointia, sukulaiset vyöryy sitten sinne sun mökilles ja mielellään pitäis käydä ainakin joku puuhamaa ja laivalle vähintään ehtiä kerran kesässä - kyllähän siinä stressi iskee ja tulee konttoria ikävä.

"Nyky-yhteiskunta on kuitenkin johtanut siihen, että työasioita on vaikea unohtaa lomallakaan. Kesälomalla onkin viisainta sulkea kännykkä, eikä sähköpostiakaan kannata lukea. Se vain entisestään lisää stressiä." - Seinäjoen sanomat 13.6.2012.
Minulla on itsellä tavoitteena, että työasioita ei märehditä kotona arkenakaan. Hyvän työpaikan tunnusmerkki on minulle se, että työasiat voi jättää töihin eikä niitä tarvitse raahata kotiin mielessän tai tietokoneessaan. Teen kyllä ylitöitä, mutta en koskaan kotona. Ja henkilökohtaisesti voin vakuuttaa, että kun ensi viikolla perjantaina poistun työpaikaltani, en tule lukemaan yhtään työsähköpostia enkä pidä työpuhelintani auki. Ainoa työasia, minkä hoidan 2,5 viikon löllöttelyn aikana on yhden maitotonkan vienti erääseen karjanäyttelyyn ja siihen se jää.

Minä kuitenkin lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät osaa olla toimettomana. Lupasin äidilleni, että hän saa parin, kolmen päivän huilimisjakson ja minä voin hoitaa kotona lehmät. Kaikkea pientä ohjelmaa maalla on koko ajan, mutta minä en siitä stressaa, se on ihan luonnollista. Kuitenkin ensimmäiset lomapäiväni olen tekemättä mitään - veikkaan että neljännen päivän kohdalla kyselen jo, olisko mitään tekemistä. En osaa olla täysin jouten, mutta ei ne kotona tehtävät hommat minua stressaa, päin vastoin, ne ovat ihanaa vastapainoa tälle toimistossa istumiselle ja koneen naputtamiselle. Mutta toisaalta, minua ei haittaa, jos sinä et halua lomallasi pestä mattoja, kitkeä rikkaruohoja, ajaa nurmikoita, pestä ikkunoita tai tehdä yleensäkään mitään ylimääräistä kotihommaa. Se on ihan ok. Se on sinun lomasi, nauti siitä! Miksi repiä mielipahaa ja verenpainetta siitä, että joku toinen puuhastelee lomansa ajan ja sinä et?

Liika suunnittelu on pahasta, mutta ilman kalenteria on nykyään melkein vaikea olla, kun siihen on tottunut. Sähköinen kalenteri oli itselle aluksi kauhistus, mutta nyt siihenkin on tottunut. Lomalla en kalenteria juuri käytä, mutta kyllä sinne pitää merkitä muutama tärkeä meno, esimerkiksi lomareissu serkun perheen ja omien sisarusten kanssa Turkuun (pääsen vihdoinkin Muumimaailmaan ;) ). Tämä jo ihan sen takia, että muistan, mitä olen luvannut! Asiat jäävät helpommin mieleen, kun ne ovat kalenterissa, mutta toisaalta se vie hyvin helposti siihen, että en voi lähteä kaverin luokse ex-temporee, kun se ei ollut merkittynä kalenteriin! Toivottavasti tähän en koskaan päädy.
Minulla on paha tapa tykittää kesällä kaikkiin viikonloppuihin joku meno. Tänä vuonna se ei ole niin haittaavaa, koska otin tosiaan tuota lomaa. Viime kesänä alkoi väsyttää jo pelkkä viikonloppuhulina. Eli neuvo teille kaikille, joilla ei ole lomaa; niin kivaa kuin kesällä onkin juosta pitkin Suomea, olkaa edes yhtenä viikonloppuna kotona tekemättä mitään. Tuntuu aika höpölle.

Ihanaa kesälomaa kaikille, jotka siitä jo nauttivat ja lopputsempit kaikille, jotka pääsevät lomalle vasta vähän myöhemmin. Älkää stressatko, ottakaa rennosti ja heittäkää liian suuret suunnitelmat romukoppaan - tai jos päätätte ne toteuttaa, niin tehkää se rennolla asenteella :) 


Minä en ainakaan stressaa! :)

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kuinkahan moni nukkuu liian pitkiä päiväunia?

Katariina Romppaisen Pitkät päivä unet sattuivat käteen entisen kotikuntani kirjaston hyllystä - ensinnäkin se, että olin pitkästä aikaa eksynyt kyseiseen kirjastoon oli merkittävä juttu, mutta vielä merkittävämpää oli se, että summanmutikassa käteen sattui hillittömän hyvä teos. 

Pitkät päiväunet kertoo useamman ihmisen tarinaa, mutta kaikki alkaa siitä, kun työtön toimittajatyttö Rita palkkautuu väärillä papereilla lähihoitajaksi, unohtaa antaa hoidokilleen lääkkeet ja mitä tapahtuu; vanha muumio herää lähes entiseksi itsekseen ja huomaa hukanneensa elämästän viimeiset 10 vuotta ja kaikki lapsensa. Kirja yksi päähenkilö, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan on Arvo Kaski, joka ennen oli arvokaskin. Muut tarinat ovat Ritan ja tämän vanhempien sekä Arvon lasten tarinat. Lyhyet pätkät per kertoja voivat tehdä lukemisesta välillä vaikeaa, mutta tarinat on kirjoitettu todella hyvin ja ne nivoutuvat yhteen kirjan muitten hahmojen kanssa - yllättäen ihan eri näkökulmista. 

Vanhusten hoitoa kyseenalaistetaan kirjassa henkilöitten mielipiteinä, mutta kirjassa on kyllä ajattelemisen aihetta. Henkilökohtaisesti en koskaan voisi työskennellä hoiva-alalla; minulta puuttuu se vietti asiaan, niin lasten kuin vanhustenkin kohdalta. Työ on raskasta, palkasta en tiedä, mutta veikkaisin, että voisi siitä enemmänkin maksaa. Hoitotyö on jatkuvasti otsikoissa; lääkehuuruissaan makaavia vanhuksia, sitomista, unohtamista sänkyyn, ei ulkoilua, siirtoja terveyskeskusten ja vanhustallien välillä miten sattuu, niin etteivät huonokuntoinen omainen enää löydä tai pääse paikalle.. näitähän riittää, etenkin tällä alueella on viime aikoina kohistu milloin mistäkin. 

Koska en itse voisi tehdä hoitotyötä, arvostan sitä suunnattomasti. Arvokkaan työntekijöille; sairaanhoitajille, lähihoitajille, perushoitajille, kodinhoitajille ja muille ammatin edustajille suunnaton kiitos siitä, että hoitoa on saatavilla niin sairaaloissa, terveyskeskuksissa kuin muissakin paikoissa. Mutta miten teidän jaksaminen, kun otsikoihin nousevat insuliinisurmat ja huonosti kohdellut vanhukset? Vai onko tässä ilmiönä nyt se, että kun yksi pilaa muitten maineen? 
Minusta ei ole myöskään omaishoitajaksi ja tämän olen ilmoittanut myös vanhemmilleni (hyvä jo tässä vaiheessa tehdä peli selväksi). Hatunnosto myös heille, jotka ovat omaishoitajia. 
Pilke silmäkulmassahan tästä on heitetty juttua, mutta on se myös faktaa, että ainakin nyt tunnen, että ei minusta siihen olisi. Onko lapsen "pakko" hoitaa vanhempiaan sitten kun he ovat vanhoja, onko se jonkinlainen velan maksu syntymästä, hoidosta ja koko elämästä?

Ihminen on kahdesti lapsi, pitää paikkaansa aivan täysin. Jossain vaiheessa mennään lähemmäs ja lähemmäs sitä lapsuutta, joudutaan luovuttamaan ja antautumaan muitten hoidettavaksi. Toiset aiemmin, toiset vasta viime metreillä ennen kuoleman ostoskärryä. Mutta missä vaiheessa ihminen menee niin huonoon kuntoon, ettei pärjää enää kotona? Kuka sen päättä? Omaiset vai terveyskeskusten hoitohenkilökunta? Onko ihmiselle mitään iloa olla kotona, jos hän ei pääse sängystään mihinkään ja saa pelätä koko ajan, että jos tästä nyt putoan, niin milloin joku tulee auttamaan? Paljon on kysymyksiä ja ei näihin varmaan ole selkeitä ratkaisuja, se riippuu niin ihmisestä ja tilanteesta. 

Auttamattoman paljon tässä maassa on myös hyväkuntoisia ja kohtalaisen hyväkuntoisia vanhuksia, jotka kärsivät yksinäisyydestä. Kun mittariin alkaa paukkua  isoja lukemia, puoliso on kuollut, lapsiakin on saattanut joutua jo hautaamaan ja ystävät alkavat pikkuhiljaa täyttää kalmistoa myös, iskee varmasti yksinäisyys. Osa ihmisistä osaa helpottaa yksinäisyyttään hakeutumalla erilaisiin kerhoihin tai vaikka päivätansseihin, mutta osa jää kotiin. He kaipaisivat seuraa, mutta miten sitä sinne saisi? Jouluna on aina "ilahduta tuntematonta vanhusta" kampanja, jossa laitellaan joulukortteja nimettöminä ja ne jaetaan tuntemattomille vanhuksille. Hieno teko sinäänsä, mutta ehkä niitä kortteja olisi kiva saada muulloinkin kuin silloin, kun kaikkiin iskee kerran vuodessa se "teenpä hyvän teon" - henki. Saisi niitä tehdä ehkä muulloinkin?

Lapsien oikeuksia ajetaan niin pirusti, mutta milloin alkavat vanhusten oikeuksien ajamiset ihan kunnolla? Vanhuksien ongelmana on se, että heitä ei välttämättä puolusta kukaan. Pieni lapsi harvemmin polttaa kaikkia siltoja takanaan, mutta vanhus on saattanut tehdä niin ja saattaa siitäkin syystä olla yksin. Ihmissuhteiden merkitys koko ihmisen elämän ajan korostuvat, mitä lähemmäs vanhuutta tullaan. Vanhuudessa on ehkä jotain pelottavampaa, jotain niin lopullista, että kukaan ei tahdo myöntää, että se ikuisuus vaanii meitäkin nurkan takana. Tätä pohditaan myös Pitkissä päiväunissa. 

Veteraanien arvostus on Suomessa huipussaan, mutta entäs kun vanhat veteraanit loppuvat? Kai meidän pitäisi arvostaa samalla tavalla ihan sitä duunari Taneakin, joka nyt vanhuuden partaalla hoippuu, vaikkei se ole Karjalaa nähnyt kuin lasipullossa? Tämäkin on vähän kaksijakoista, ainakin pinnalta katsottuna. Sitä faktaahan ei muuta mikään, että sotavuosina henkensä antaneet ja sodasta selvinneet saavat aina arvostusta ja kunniaa - mutta kyllä se kunnioitus pitäisi osoittaa myös muille vanhuksille ja sen pitäisi näkyä heidän hoidossaan ja auttamisessaan. 

Minulla on kumpikin mummo elossa ja he ovat samanikäiset, tänä vuonna paukkuu mittariin 85. Toinen on hyväkuntoinen ja pirteä vanhus, toinen on kyllä pirteä, mutta kunto ja terveys ovat rapistuneet niin, että mummo viettää aikaa terveyskeskuksessa enemmän kuin kotonaan. Hänen kanssaan minulla on suhteellisen viileät välit, tähän selityksenä pitkä ja mutkainen tarina, mutta viime tapaamisella huomasin, että ei minulla mitään puhumistakaan ole hänen kanssaan eikä hänellä minun, kun kumpikin on vain ihan hiljaa. Onko hän yksinäinen? En tiedä, ehkä, kun et pääse enää mihinkään itsenäisesti, sinun on otettava vastaan sitä mitä saat - käytännössä jo kukaan ei tule käymään ja sinä et pääse mihinkään, niin that's it. 

Toisen mummon kanssa välit ovat olleet aina etäiset, kun hän asui kaukana, mutta nykyään kuitenkin läheisemmät, kun kumpikin asumme samassa kaupungissa. Onko hän yksinäinen? En tiedä sitäkään, mutta en usko siihen, sen verran mummo vielä jaksaa liikkua erilaisissa kerhoissa ja piireissä. 
Muita vanhuskontakteja itselläni on eräs 70 rouva, jonka ikkunoita käyn pesemässä joka kevät ja syksy. Hän on taas ihan eri äärilaidasta kuin omat mummot, toisaalta suhtautumiseni syynä voi olla myös se, että en tunne häntä kovin hyvin, etäisesti vain. Onko hän yksinäinen? Vielä vaikeampi sanoa. 

Yksinäisyys on mielestäni asia, joka voi olla ihmisessä, vaikka hän olisi muiden ihmisten keskellä. Se on melko hankala. Lisäksi oma suku on pahinta totta kai ja itsestä tuntuu helpommalta auttaa täysin tuntematonta kuin mennä katsomaan omaa mummoa, jonka kanssa välit ovat rikki. Outo tämä ihmisen mieli, luonne ja käyttäytyminen. Mitä tässä tekstissä pohdin, sopisi itsekin toteuttaa, esimerkiksi tuo hyvien tekojen tekeminen.

Tähän voisi pohtia vielä pitkät pätkät eutanasiaa, sillä itse kannatan sitä, ainakin jollakin tasolla. Se, miten sen järjestelmän saa toimimaan niin, ettei väärin käytöksiä tapahdu, on minun pohdinnassani vielä auki. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos elämässä ei ole enää mitään arvoa, makaat vihanneksena mutta järki toimii vielä jotenkin - minä ainakin haluaisin pois. Tämä näin tiivistetysti. 

Pitkät päivä unet on lukemisen arvoinen kirja. Jos ei muuta, niin se on hyvällä huumorilla varustettu ja kyllä sieltä ehkä joitakin ajatuksiakin saa itselle, pohdintaa ainakin, kuten tekstin mitasta näkee. Jos joku vanhusten hoitoon erikoistunut ja asiasta tietävä ihminen löytää täältä jonkun asiavirheen, sen voi oikoa, mutta tämä perustuu ihan kirjoittajan omaan ajatteluun ja näkemykseen sekä tuon ko. kirjan tekstiin. 
Lisäksi tämä kirja herätti kysymyksen minussa, kuinka moni nukkuu oikeasti vain liian pitkiä päiväunia lääkehuuruissaan hoitokodeissa tai kotonaan? 

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Enkelikoira, R.I.P

Eilen oli vähän surku päivä, kun sain tiedon avokkaan siskon koiran nukkuneen pois. Karkea karvainen, kuukautta vaille vuoden ikäinen Lilli otti ja takertui kaulapannastaan häkkiin ja kuristi itse itsensä. Samassa rytäkässä siis niska poikki ja ei mitään tehtävissä. Tasan ei mene onnen lahjat, siellä lepäilee nyt Lilli samassa tantereessa poikien kanssa (pojat =  viime kesänä pois nukutetut saksanpaimenkoira Aatu ja sekarotuinen  Roope-vanhus). Surkea juttu, ei voi muuta sanoa ja tämä osoittaa taas sen, miten arvaamatonta on sekä elämä että eläinten kanssa touhuaminen.

Muuten oma elämä on mennyt juhannuksesta toipuessa, vaikka juhannuksena ei tehtykään mitään ihmeellistä. Eilen sain lähetteen allergiatesteihin, kutsu tulee sitten joskus ja kesärientoja alkaa olla kertynyt joka viikonlopulle, ei malttaisi odottaa! Loma alkaa virallisesti 9.7, edellisenä viikonloppuna on mummon synttäriristeily sisävesilaivalla Kallaveden maisemissa, muori paukauttaa 85-vuotta mittariin. Kunnioitettava suoritus, täytyy myöntää.

Uusia valokuvia olisi tulossa, jahka jaksaisin ne koneelle purkaa ja vähän tsekata niitä läpi. Tässä viikonlopun ehkä hauskin kuva, kun läskikarvinen Mokka hyppää ojan yli:


Kuvan laatuhan ei ole erikoinen, kun en ehtinyt juuri reagoida siihen, että katti päätti tehdä surmanloikan - tassut ei kuitenkaan kastuneet :)

Kulmakunnan komein kolli, ehdottomasti. 


Mistähän tänne blogiin seuraavaksi rustaisi tekstin? Ideoita, anyone? Paljon olisi itselläkin ideoita, mutta ne tahtoo jäädä toteuttamatta. Toisaalta, samaan malliin on tupannut jäämään moni muukin asia; työt hoidan kyllä ajallaan, mutta vapaa-ajalla hommat tahtoo jäädä retuperälle; kirjoja on pinossa lukematta (Katja Ketun Kätilö oli lievä pettymys ja siksi edelleen kesken), blogit huutaa päivitystä, valokuvat odottaa jonossa ja pinossa käsittelyä, kroppa huutaa urheilua... mitä minä teen? En juur mitään ja kuitenkin koko ajan jotain. Vaan eipä tuo varmaan ole niin vaarallista. Siirryn seuraavaksi äänikirjoihin ja siniseen lenkkiin iltalenkin sijaan ;) 

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Ihanaa juhannusta!

Keskikesän juhlaa, yötöntä yötä, mittumaaria ja sillei. Jokaiselle jotain. Taas on se hetki kesästä, kun Suomen kansa kännää, nai, kännää lisää ja hukkuu lopulta. Valitettavan kaunis ilma, hukkumiskuolemien kannalta. Toivon todella, että tänä vuonna jäädän tilastoissa alle viime vuoden tai edellisten vuosien. Vuosi 2010 taisi olla 2000-luvun synkin.


Oma juhannus menee rattoisasti vanhempien luona, säilörehunteko on jokseenkin vaiheessa ja se tehdään toki loppuun ensin. Illalla suunnataan luultavasti johonkin päin maakuntaa. Sitä on jo tottunut, että sen suurempi suunnitelmia ei juhannuksena tehdä, niin kauan kuin rehuntekoon tarvitaan apua. Eikä se oikeastaan haittaa, kaikki nämä suuret juhlapyhähässäkät eivät ole niitä minun juhlinta-aikoja. 


Muurinpohjalettuja, makkaraa ja sauna, siinäpä se perusjuhannus myös meillä. Hyttysmyrkkyä, kokko ja vesisade vielä kaupan päälle, illalla luultavasti tulee jälleen sadekuuro (pessimisti ei pety). 

Parhainta juhannusta siis kaikille, yrittäkää olla tappamatta toisianne, älkää sytyttäkö maastopaloja, polttako itseänne grillissä, sammuko saunaan, juoko liikaa ja jos otatte, ette sitten aja ettekä varmasti mene veneilemään tai uimaan. Selvä homma?  
Nauttikaa ylimääräisestä vapaasta,Suomen kesästä ja kanssaeläjistä :) niin ja hyttysistä ;) 



Rentoa juhannusta kaikille :)

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen

.. Barbien tulevat päivät ovat siis turvatut, kyllä Ken tietää. Ehhehehee, puujalkojen puujalka. Katkennut sellainen.

Olin viime viikolla koulutuksessa, jossa meille lyötiin eteen isot paperit ja pyydettiin piirtämään oma tulevaisuus, mille se näyttää 10 vuoden kuluttua. Lisäksi piti pohtia, miten siihen 10vee kuvaan pääsee, mitä se vaatii. 
Minun kuva koostui (kuten aika monella muullakin) omasta talosta ja perheestä, talo totta kai maalla. Työn kohdalle piirsin ison kysymysmerkin ja paljon vaihtoehtoja. Lisäksi piirsin sinne matkustelua, opiskelua ja lehmiä. Ne lehmät kuvastivat tavallaan sitä työtä, joka on vielä kysymysmerkki; olenko neuvoja, yrittäjä vai opettaja - en tiedä - mutta todennäköisesti maaseutu kuuluu vahvasti minun elämääni. 
Muutamia pikku kysymyksiä jäi auki; milloin muutetaan maalle, minne muutetaan, ruvetaanko yrittäjiksi, haluaako mies yrittäjäksi, milloin tehdään lapsia..

Tavoitteeseen eli siihen kuvaan ajattelin päästä työnteolla ja unelmista kiinni pitämällä. Tämä olisi jännä teettää omalla miehellä ja verrata sitten kuvia, löytyykö sieltä oikeasti yhtään samoja asioita. Puheitten ja keskustelujen perusteella löytyy, mutta on meillä vielä aika monta mustaa aukkoa tulevaisuuden suhteen. Ehkä niitä aukkoja joku päivä saadaan paikkailtua. Omalta osaltaan on hermostuttavaa, että sitä tavallaan junnaa paikallaan, kun ympärillä syntyy lapsia, mennään naimisiin, ostetaan taloja ja hankitaan koiria ja kissoja. Toisaalta, ei tässä tilanteessa ole valittamistakaan. Elämässä pitää olla suhteellisen varmoja asioita. Tällä hetkellä tilanne on se, että ollaan yhdessä tästä hautaan, minulla on töitä ja meillä on asunto kaupungissa. Mikäänhän tässä elämässä ei toki ole niin varmaa kuin epävarmuus. Jonain päivänä ne työt loppuu ja saattaa suhdekin loppua, mutta mitäpä tuota ennakkoon hermoilemaan.

On ihan hienoa, ettei voi tietää tulevaisuuttaan tarkkaan eikä tulevia päiviä. Loppuisi viimeinenkin unelmointi ja haaveilu, koska miksi sitä tekisi, jos tietäisi ennakkoon, mitä tapahtuu? Spekuloitiin kaverin kanssa, että mitä jos ihminen tietäisi kuolinpäivänsä. Siinä olisi etunsa, sitä eläisi tosiaan kuin viimeistä päivää, mutta olisi siinä enemmän niitä haittapuolia. Maailma sekoaisi kun porukka ei välittäisi mistään, etenkin jos se noutaja on tulossa lähiaikoina. Entäs vanhemmat, jotka saisivat synnäriltä mukaan lapsen, johon on lyöty kuolinpäiväksi ensi viikon tiistai? Ehkäpä ihan hyvä, että se on jossain korkeammassa kädessä, milloin täällä loppuu taivallus. Kuka sen sitten päättää ja mihin se on ihmisessä koodattu, aika hankala sanoa. Osa saa sitkuttaa yli sataan vuoteen, osa ei jaksa tuntia pitempään. 

"Kaikella on tarkoituksensa" on ehkä sellainen klisee, että oksat pois. Mutta kaikella on oikeasti joku pointti ja jos jotain ikävääkin tapahtuu, niin sillä on minusta joku suurempi merkitys. Kasvattava, kovettava tai kokemusta tuova. 


keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Kukkapenkkiprojektin uusimmat kuvat

Pari kuvaa kehityksestä:

Maisemointikangas ja kiviä pitämään sitä paikallaan ja estämään mullan valumista

Multaa, multaa, multaa


Istutuksia :) Multa pysynyt hyvin, vaikka samana iltana tuli rankkasade!

Lähikuvaa kukkasesta

Portaat tulossa

Jotain ihan muuta, mitä ei toivota penkkiin.. 

Sammalleimu :)

Portaat melkein valmiina eilen illalla + jonkun varpaat

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Koko show ja paljon enemmän

Otsikko tulee tästä ja tämän biisin kuulin tänään ensimmäistä kertaa, kun ostin PMMP:n uuden Rakkaudesta levyn. Samalla mukaan tarttui ah niin hyvä Sonata Arctican Stones grow her name lättynen. Siinä on kaksi bändiä, jotka eivät näytä pettävän. Tuo Koko show on kyllä hauska biisi, hyvät sanat ja mukava lallatus. Näissä PMMP:n sanoituksissa on aina kaksi ulottuvuutta - aluksi ihmettelee, mitä hittoa tuo ja tuo tarkoittaa tai että on pöljät, mutta tarttuvat sanat - pikkuhiljaa ne aukeaa, toiselle toisella tavalla. Tykkään.

Tämän päivän ohjelmistossa oli totta kai töitä. Perusmaanantai ja puolen päivän jälkeen iski armoton väsymys, iltapäivällä ajoin kotiin suurin piirtein toinen silmä auki, siinähän tuo tie kulki, missä aamullakin.. Anoppilaan päästyä sinnittelin hereillä, mutta sitten erehdyin vaakatasoon lukemaan Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekkejä - mukavasti meni 45 minuuttia unessa, kunnes heräsin säikähdykseen, että ei helvetti, paljonko kello on ja missä minä olen?! Tarpeeseen tuli, sen voin sanoa,vaikka normaalisti en päiväunia nukukaan ja mielestäni koisasin ihan hyvin viime yönä. Joku paikallinen väsymysaalto siis tai tsettsekärpäsen purema..

Laatu-unien aikana anoppikin oli kotiutunut töistään ja päästiin istuttamaan rinneprojektiin kukkia, joita hamstrattiin viikonlopun aikana sekä paikalliselta puutarhaharrastajalta että minun äidiltä. On iiristä, ukonhattua, kaunokaisia, nukkajäkkärää, sammalleimua, särkynyttä sydäntä, kevätvuohenjuurta... vähän kaikkea, jotta kukkisi koko kesän läpeensä :) Rappusia ja loppuistutuksia vaille valmista alkaa olla kukkapenkin osalta. Huomenna jatkuu istutuksilla ja sitten pitäisi tehdä vielä tuo lammen ranta eli penkin etuosa. Niin ja olisihan meillä vielä yksi neljänmetrin penkin teko ja ruusuille oma penkki.. taispa mennä kukkahommiksi koko kesä ;)


Näitä pirullisia ystäviä riitti työmaalla, vaikka kuinka olisi ohvia ja autania.. puremia siellä, täällä ja kaikkialla!

Uusia kuvia yritän ottaa huomenna, jos jossain välissä ehtisin. Ei malttaisi vaihtaa kuokkaa Canoniin kesken homman ;) Viikonlopun mullanlaitosta on jokunen kuva. Siinäkin hommassa suuri kiitos avokkaalle, joka jaksoi avustaa meitä.


Pieni särkynyt sydän ja perhonen :)


Kesälomaa odotellessa, tänään tuntui, että ei olisi yhtään huono, vaikka alkaisi jo heti. Pitänee kitua vielä pari kolme viikkoa. Ihanaa kesää lomaa kaikille, joilla se alkoi jo tällä viikolla!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Ja se soi ja se soi ja se soi

Ihan hauska kesäbiisi - peppu heilumaan tämän tahtiin.Sopisi ehkä zumbakuvioihinkin. Tänään zumbaamaan pitkästä, todellakin pitkästä aikaa. Edellisestä zumbatreenistä on varmaan 4 kuukautta. Saas nähdä, korjataanko minut salista suoraan arkkuun 1,5 tunnin päätteeksi vai jaksaako heilua ja hytkyä koko setin läpi :)

Nämä kesärenkutukset eivät kuulu musiikkimakuuni yleensä, mutta tästä tulee hyvä mieli ja tämä jää soimaan myös aika tehokkaasti päähän. Tätä kuunnellessa tekee mieli kiskaista korkkarit jalkaan, hame päälle ja kannat kattoon tanssilattialla.

Myös tämä on iloinen kesäbiisi. Jokseenkin omituinen, mutta iloinen. Ainoa mitä oon ihmetellyt, on se, että näin helpostiko näitä hittejä tehdään. Joku perusrytmi vaan ja joku hauska hokema - mitähän näissäkin hokemat tarkoittaa, en ole vaivautunut selvittämään asiaa.

*edit*

jälkimmäistä biisiä veivattiin zumbassa ja jäin henkiin, vaikka puoltoistatuntia kolmen ohjaajan voimin oli aika kova setti äkkiseltään :) Ens viikolla taas let'ssss zummmmbaaa!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Uneton Seattlessa - tai ihan vaan kotona

Kaikki, jotka ovat koskaan yöpyneet kanssani samassa huoneessa, teltassa tai matkailuautossa, missä vaan, ovat saaneet ennen nukkumaan menoa varoituksen "mä saatan sitten puhua unissani. Niin ja kävellä. Ja tulla viereen ja..".
Jep, olen levoton nukkuja, ollut aina. Lapsena näin painajaisia liikkuvista työkoneista; traktorit liikkuivat yksikseen ja jahtasivat minua ja aika useasti heräsin hikisenä ja paniikissa. Teini-ikäisenä havahduin harva se kerta yöllä siihen, että istuin sängyssä ja höpöttelin yksikseni. Kerran muistan katsoneeni ikkunasta ulos - katselin laukkaavia hevosia. Arvatkaa vaan, oliko lapsuuden kodin lähellä kopukoita mailla tai halmeilla. Noup, lehmiä vain ja ne tuskin laukkasivat harjat hulmuten ulkona.

Parhaan ystäväni kanssa tutustuin todenteolla koulun opintomatkalla. Meillä oli yhteinen huone ja olimme täysin tuntemattomia oisillemme. Illalla otettiin hilpeenä kaljaa ja tutustuttiin ja aamulla oltiin todellakin kalpeina hiljaa ja heti päänsäryn helpotettua naurettiin - löysin itseni samasta sängystä hänen kanssaan ja mukavasti ilman vaatteita.. Voidaan sanoa, että meidän välillä on aloitettu todella puhtaalta pöydältä, iholta ainakin :D Se oli kyllä yksi elämäni järkyimmistä hetkistä, kun avaan silmät ja totean, että no perkele, minun sängystä ei näyttänyt tältä.. Ja toinen laahustaa vessasta paikalle ja toteaa, että "en tiiä mitä siinä teet ja miksei sulla oo vaatteita, mutta siihen tulit ja siihen jäit!". Olen kyseisen ystävän esikoisen kummi tätä nykyään. Ja otetaan nyt vielä huomioon, että kyseinen ystävä on myös nainen.

Liekkö tämä sitten sukuvika? Isäni kävelee ja puhelee silloin tällöin unissaan - milloin menossa heinää tekemään tai jakaa hirven metsästyksen aikaan passipaikkoja. Suku on täynnä uneksijoita, enneunista en tiedä, mutta levotonta sakkia tunnutaan olevan. Välillä ollaan mielisairaalassa, välillä vankilassa tai ilotaloissa, milloin kuolleet ihmiset seuraavat minua kotiin. Hirrrveen kiva. Mutta ei joka kerta ole toki painajaista, mahtuu väliin hauskoja ja miellyttäviäkin unia. En myöskään riehu joka yö - kuitenkin lähes joka yö näen jonkun unen, jonka muistan aamulla hyvin.Käsitykseni on, että useimmat ihmiset eivät aamulla muista uniaan, vaikka niitä joka yö nähdäänkin.

Viimeisen 4 vuoden ajalta olen saanut kiinni pari asiaa nukkumisestani; stressaantuneena näen unta käärmeistä ja rotista. Niitä on sängyssä ja totta kai huidon niitä sitten hulluna pois tai vaihtoehtoisesti hyppään sängystä ylös keskellä yötä. Avomies tykkää ihan kauheasti näistä uneksimiskohtauksista, mutta minkäs sille teet. Usein näitten unien jälkeen, kun siis herään keskellä yötä, olen paniikissa enkä saa nukahdettua enää kunnolla.
Toinen fakta on se, että buranaa ei oteta ennen nukkumaan menoa. Niin kauheaa jysäriä ei olekaan, etteikö sitä kestäisi - ennemmin se päänsärky kuin unissa vaeltelu. Tämähän voi olla täysin kuviteltua, mutta kummasti se pitää paikkaansa.

Kerran olen ollut menossa parvekkeelle, olen piilottanut peittoja, noussut sängyssä istumaan ja kiikaroinut kaukaisuuteen, hypännyt sängystä niin, että viereinen tuoli kaatui, lähtenyt ovet paukkuen makuuhuoneesta pois toiseen paikkaan nukkumaan - mukamas suuttuneena miehelle. Herännyt sitten todellisuuteen toisessa huoneessa ja ihmetellyt, että mitä helkkaria.. Onhan näitä. Viime yönä siirtelin tuolia makuuhuoneessa ees taas ja selostin jotain epäselvää. Olin tyhjentänyt sen tuolin kaikista kirjoista ja lehdistä ja nostelin sitä ees taas makuuhuoneessa.

Onneksi toinen on sen verran kevyt uninen, että herää minun touhuamiseen ja pyytää tulemaan takaisin sänkyyn tai hakee minut takaisin. Toisinaan havahdun myös "lopeta nyt perkele" komentoon. Paras kohta on se, että napsahdan täyteen uneen heti nukkumaan komennuksen jälkeen. Toinen saattaa sen sijaan valvoa tunteja sen jälkeen.. Koska olen etenkin rotta ja käärmeunien jälkeen umpipaniikissa, meillä on sopimus, että toisen saa herättää, jos ei saa nukuttua. Tätä etua olen käyttänyt iloisesti hyödyksi, avokas kun sattuu heräämään melkein aina joka tapauksessa. Minut hän on herättänyt tasan kerran, jonkun maailman hirveimmän painajaisen jälkeen. Mitä minä tein? Mutisin epäselviä, käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen. Reilu peli, I know. Minä olen meistä se, joka nukahtaa ensin, on sikeäunisempi ja ihan pihalla yleensä, jos  herätetään yks kaks kesken unien.

Hauskin kohta unissa kävelyssä on siinä, että tiedosta kyllä tavallaan, missä olen ja jotenkin myös sen, mitä teen. Viime yöstä muistan selkeästi, että ihmettelin, miksi nostelen kirjoja sen tuolin päältä pois - ja kun mies kysyi, että mitä sinä teet, vastasin että vien tämän tuolin veljelleni. Vielä hauskempaa on se, että puhun mukamas todella selkeästi, omasta mielestäni, mutta toinen saattaa kuulla sen vain outona muminana eikä tajua, mitä puhun.

Usein aamuisin naurattaa, että joko taas, mutta viime yön sekoilun jälkeen rupesin miettimään, että voiko ja pitäisikö tälle asialle tehdä jotain? Missä menee oman sietokyvyn ja toisen sietokyvyn rajat? Ja milloin onnistun satuttamaan itseäni, kun heilun unissani ympäri kämppää? Tai sytytän vaikka tulipalon? Vaikka välillä menee kuukausia, että nukun ihan rauhallisesti, nämä yölliset seikkailut ottavat päähän. Kaikista "upeinta" tässä on se, että yleensä pienet lapset kävelevät unissaan ja se loppuu iän myötä. Minä tyttö se toiminkin toisin päin.. Miten olisi pakkopaita tai lepositeet?

On minulla pitkä hermoinen mies, ei voi muuta sanoa. Lähes 9vuotta ollaan katseltu toisiamme ja ne vuodet sisältävät aika monta yhteistä yötä. Aika monta levotonta yötä, etten sanoisi. Iso kiitos siis hälle, että jaksaa komentaa minut aina takaisin sänkyyn. Yksi pahimmista painajaisistani on ehtinyt toteutua jo Torniossa tälle vuodella; tätä tilannetta en halua kokea kovin mielellään. Turvalukot ja kaikki mahdolliset viritykset ovat siis käytössä, kun yövyn kaupunkiasunnolla yksin!



ps. kukkapenkkiprojekti eteni askeleen verran tänään, kun sateen jälkeen tuli upea, aurinkoinen keli ja upotettiin reunuspuut alareunaan. Tosin itse toimin lähinnä työnjohdossa, mutta joka tapauksessa, etenee!

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Juhlat alkakoon ja sitten loppukoon

.. ja arki tilalle tulkoon. Viimeiset isot bileet perhepiirissä pitkään aikaan, kun veljen lakkiaiset taputeltiin pakettiin. Seuraavaksi aletaan kyttäämään häitä, hautajaisia ja ristiäisiä, joista keskimmäiset bileet taitaa olla yleisimmät tässä suvussa ja porukassa (avokkaan 30vee bileitä ei taideta laskea näihin laskentoihin). Muutama kuva kuitenkin juhlatunnelmasta;


Valaistunut ylioppilas - liikaakin, pilalle mennyt kuva. Näyttää kyllä huolestuttavasti, että kuvassa tapahtuu jotain ihan muuta.. 


"Jos mä täyteen paan, juotko kokonaan - se malja vain sua oottaa." Siis alkumaljat. (ja hiton huonot kuvatekstit :D)

Tässä kakussa ainoa pettymys oli, että nuo koristeet oli pahanmakuista marsipaania - allekirjoittanut ja joku muukin pihi yhden, kun luuli suklaaksi.. 

Pöytäkoriste

Hattu päähän ja pöytään!

Ylioppilaita ylioppilaalle


Ja nyt alkaa sokerilakko. Hammaslääkärini kiittää minua varmasti, samoin vaatekaappini kaikki vaatteet - hyvällä tuurilla sieltä jotain mahtuu vielä loppukesästä päälle. Toisaalta, juhlissa pitää nauttia, sillä 
"eihän meillä lasketa, mutta ota nyt toki kolmannen kerran" ;) 
Mukavat juhlat oli, kiitokset vain kaikille :) 
Etenkin omasta puolestani kaikille, jotka keskiviikkona meille eksyivät kahville; olette äärettömän tärkeitä ja ihania ihmisiä, kiitos teille, kun olette elämässäni. 

Ihanan sateinen sää on jatkunut lauantaista. Lauantaina tehtiin kerrankin fiksusti ja otettiin veljestä kuvia jo aamulla, kun vielä paistoi aurinko. Hyviä otoksia saatiin, vaikka itse kameran takana heiluinkin :) Mitä nyt muutama pilalle mennyt kuva, jonka voi tunkea tämmöiseen blogiin sitten komeilemaan.. 

Noh, sadetta on joka tapauksessa piisannut sieltä asti ja tällä hetkellä rinneprojekti ei etene ja näyttää hieman huolestuttavalle jopa; metsäkortteen pirulaiset yrittävät tunkea pintaan. Siihen projektiin pitänee upottaa kynnet seuraavaksi tällä viikolla. Jokseenkin asiat piti laittaa tärkeysjärjestykseen ja tuo meidän kukkapenkkiprokkis ei nyt sattunut kärkikahinoihin.. Mutta tällä viikolla jatkamme, jos sää yhtään sallii. Ei kauhean kiva kaatosateessa ole istutuksia tehdä, jos ei ole ihan pakko. 

Anoppi oli istuttanut vanhan aitan eteen aikalailla kivan asetelman entiseen pyykkipataan (varmaan jonkun haudassa pyöritään nyt niin, että pölinä käy - kyllä, just siihen PYYKKIPATAAN): 

Tältä se näyttää ylhäältä päin

Ja tälle toiselta sivulta katsottuna. Kokonaisuutena aika kiva :)

Padassa köllii orvokkeja ja samettiruusua ainakin, mutta sen tarkemmin en jäänyt katselemaan sateessa. 

Viikko lähti ihan kivasti käyntiin, vaikka vettä sataakin saavista kaataen. Eilen 13 milliä, tänään varmaan 15 tai enemmän. Seuraavana hankinta listalla kunnolla vettä hylkivät lenkkeilykuteet, kun tuntuu, että tuo sade tuli nyt jäädäkseen. MUTTA se ei minua haittaa, koska nyt on kesä ja ei ole lunta. Se on jo plussaa ja kovasti. 

Ihanaa viikkoa kaikille. Tämä oli taas näitä höpöhöpö päivityksiä, joita yksi lukijani varmasti lukee. HUOM. ei mitään paineita :D Liekö teitä enemmän, en tiedä ;)



perjantai 1. kesäkuuta 2012

Pikapikaa päivittäen

Ja pikaisesti kerraten, että hengissä ollaan, vaikka valmistujaisissa otettiin hilpeenä kaljaa ja aamulla oltiin kalpeena hiljaa. No ei, juhlat meni rattoisasti ensiksi koululla, jossa jaettiin ruusuja ja stipendejä, siitä siirryin mässäämään hullun lailla kuvassa näkyvää kakkua (ja muuta hyvää) ystävien ja muun lähipiirin kera ja siitä sitten illan päätteeksi kaupungille. Tanssattua tuli ja hauskaa pidettyä, seuraavana aamuna virkeenä kuuden - kahdeksan välillä ylös, kun ei vaan nukuttanut. Yövieraatkin sain potkittua hereille ja siirryttiin jossain vaiheessa aamupäivää kaupungille syöpöttelemään ja torille jäätelölle. 

Karu totuus iski vasten kasvoja (vai oliko se krapula?) kun halattiin ja toivoteltiin, että nähdään joskus. Niin, milloin on joskus? Ikävä tulee, täytyy myöntää, vaikka aina ei niin kivaa ollutkaan ja välillä oli niin helkkarin hauskaa, että kiikkustuolissakin vielä nauran. Kiitos ja kumarrus teille, 4 vuotta muistorikasta elämää teidän kanssa takana ja kuinka paljon edessä? Mökkiviikonloppuja odotellessa.. ;)

Pätkiskakku, hyväähän se oli.. 

Ohi siis on 240 op ja agrologin paperit kädessä. Jos joku ei tiedä, mikä hitto on agrologi, niin tästä löytyy lisätietoa.

Huomenna veljen lakkiaiset ja syöminingit eikun jatkuu. Ja juhlinta. Totesin tänään kahvilla, että piruako sitä säästelemään kahvileivän kanssa, oli muuten helkkarin hyvää suklaakakkua. Normaalielämä alkaa taas maanantaina - tai sitten ei..

Ihanaa lakkiaispäivää ja valmistujaisjuhlaa kaikille, jotka sitä huomenna viettävät!